Viilivälikohtaus

Eilen illalla kuulin olohuoneesta rapinaa. Sitten kuului pitkänomainen "sluuuurps". Vaikka olin jo autuaasti peiton alla, hyökkäsin olohuoneeseen ketteränä kuin nuori puuma.

"Mun viili!"

Mies oli löytänyt jääkapista sinne piilottamani viilin, tarkalleen ottaen Valion vuodenaikamaun omena-rapaperin.

Nyt olen käynyt vastaiskuun. Nyt ei mies voi enää millään syödä viiliäni. Ei sitten millään.

Vauva tykkää

Vauva tykkää siitä, kun pötkötän pitkin pituuttani saunan lauteilla.

Vauva tykkää rauhallisista köllöttelyhetkistä, aamuista ja illoista.

Vanhemmat tykkäävät, kun vauva myllää masussa niin kovasti, että sen näkee jo matkan päähän.

31 päivää

Laskin juuri, että minulla on edessäni vielä 31 työpäivää ennen äitiyslomaa. Vähiin käy päivät.

Muuttuva vartalo

Olen jossain vaiheessa aikaisemminkin sanonut, että tuntuu kummalliselta herätä joka aamu uuden vartalon kanssa.

Tuskailin pari viikkoa sitten, kun paras ulkoilutakkini ei enää mennyt kiinni. En ole viitsinyt ostaa uuta ulkoilutakkia vain raskausaikaa varten, sillä löytyyhän noita takkeja kaapista vaikka kuinka.

Lauantaina oli melko kurja keli ja ainoa vedenpitävä takkini on juuri tuo pieneksi jäänyt ulkoilutakki. Päätin pistää takin päälleni, vaikka oletin, ettei se mene sen paremmin kiinni kuin aikaisemminkaan.

Vaan eipä mitä! Takki sujahti kiinni aivan kuten ennenkin. Ja syykin oli loppujen lopuksi aika järkevä: vauva on siirtynyt ylemmäs, kohti napaa.


Note to self: Tästä ei tule muotiblogia. Ei ainakaan tällaisilla poseerauksilla ;)

Kyyneleitä kyllikseen

Ohhoh.

Olen aikaisemminkin, siis ennen raskautta, ollut joissain asioissa turhan tunteellinen. Olen ollut kova likka pillittämään hyvien mainosten ja herkkien leffakohtauksien takia, ja mm. niinkin kummallinen elokuva kuin Ville Vallaton (Dennis the Menace, 1993) saa minut aina itkemään vesiputouksen lailla (ei huolta, on minulla laadukkaampiakin ikisuosikkeja, kuten Paistetut vihreät tomaatit).

Mutta tätä tunteenpurkausta ei ehkä selitä mikään muu kuin hormonihyrskynmyrsky.

Telkkarista tuli juurin uuden Kadonneen jäljillä -ohjelman mainos ja minä vollotin jo ensimmäisten sekuntien aikana.

Aivan samalla tavalla vollotin alkuviikosta nähdessäni tämän brittiläisen T-mobilen mainoksen. Kyseinen mainos on jatkoa minua jo tammikuussa liikutaneelle mainokselle. Mahtava idea ja upea toteutus. Olisi ikimuistoista olla mukana.

Painaako ikä vastuuta enemmän?

Mies oli sattuneesta syystä perjantaina pitkästä aikaa ajelemassa moottoripyörällään.

Illalla jutellessamme mies ihmetteli, kuinka voikaan ikä tehdä tepposet. Hän kun ei uskaltanut läheskään yhtä huimapäiseksi kuin viime syksynä, jolloin viimeksi oli pyörän selässä.

Onko lähestyvä 35 vuoden rajapyykki saanut miehen mietteliääksi vai painaakohan isyyden tuoma vastuu vielä enemmän?

Neuvolassa 7. toukokuuta

Tänään oli taas neuvola. Sydänäänet kuuluivat jälleen selkeästi. Vauva tosin osoitti ponnekkaasti mieltään potkimalla juuri kuulostellessamme sydänääniä. Niin sitä pitää, poju! Näytä niille, ettei sinun reviirillesi niin vaan tulla.

Käynti tuntui tällä kertaa harmikseni kovin rutiininomaiselta. Pissanäyte (puhdas), punnitus (lisää painoa), hemoglobiini (138), verenpaine (liikaa), sydänäänet (whutump :)), sf-mitta (keskellä käyrää), uusi verenpaine (vielä enemmän), todistus (Kelaa varten) ja verenpainekortti (minua varten).

En oikein edes tiedä, miksi minulle jäi tästä neuvolakäynnistä niin kumma olo. Ehkä neuvolan tädillä oli huono päivä tai sitten minun mielialaani vaikutti aamun hässäkkä. Ehkä emme vain ole aamuihmisiä.

Raskaus on jo niin pitkällä, että Kelan paperit voi pistää eteenpäin. Samalla täyttelin myös lapsivakuutusvarauksen Tapiolaan. En tiedä Tapiolan linjasta, mutta pahoin pelkään papereiden tulevan bumerangina takaisin, sillä vastasin "kyllä" kysyttäessä korkeasta verenpaineesta.

"No, se johtuu siitä, että sä olet raskaana..."

Intoilin eilen varsinaisessa blogissani siitä, että olin täyttänyt veroehdotukset reippaasti etuajassa. Viime vuonna kun kiikuttelin kirjekuoria verokarhulle viimeisenä mahdollisena hetkenä.

Intoilin samasta asiasta myös Facebookin puolella, missä minut kuitenkin ammuttiin alas:

"Aimo, toi on vaan keskiraskauden aktiivisuutta, kyllä se siitä hyytyy... (nimerkillä kateellinen moisesta aktiivisuudesta)."

Haikaillesani töissä iltapäiväkahvilla jäätelön perään, sain kuulla, että se johtuu raskaudestani.

"Aimo on nyt siinä vaiheessa."

Aha, okei. En siis näemmä saa tehdä mitään ilman, että se liittyy raskauteen. Eivät nämä kommentoijat sitä tietenkään pahalla, mutta minulle tulee sellainen tunne, että minut kutistetaan raskauteen.

Aivan kuin en voisi tehdä mitään ihan vaan siitä syystä, että olen minä. Aivan kuin muiden mielestä raskaana ollessani kaikki tekoni kumpuaisivat tilastani.

Tarkoittaako tämä sitä, että saisin kiukutella ja käyttäytyä huonosti, hullutella ja olla toisinaan ihan sekopäinen, siivota tuulispäänä ja olla aktviinen - kaikki menisi raskauden piikkiin. Aivan kuin olisin tilapäisesti heikkopäinen, sellainen, jolle sallitaan kaikki vain siitä syystä, ettei tämä voi itselleen mitään.

"No, se nyt vaan on tuollainen, koska se on raskaana."

Aika pelottava ajatus. En ainakaan omasta mielestäni ole merkittävästi muuttunut tai muuttanut käytöstäni - en hyvässä enkä pahassa. Enkä varsinkaan tee järjettömyyksiä, kuten veroehdotuksen täyttämistä hyvissä ajoin, vain raskauteni takia.

Voiton puolella

Huomenna tulee täyteen 22 viikkoa. Siis puolen välin yli ollaan menty.

Oikeastaan tuntuu, että odotuksen puoliväli on ylitetty kuin varkain. Tästä homma tietenkin menee hiukan totuttua jännemmäksi, mutten siltikään voi kuin ihmetellä, miten nopeasti tähän on tultu.

Turvotusta minulla on ollut silloin tällöin. Etenkin iltaisin. On ollut oikeasti hetkiä, jolloin en ole tunnistanut omaa naamatauluani peilistä (Mervi Nykänenkö se siellä?).

Liikunta ja veden juominen auttavat, mutta edessäni taitaa olla - hmmmm - mielenkiintoinen kesä.

Olen käynyt kävelyllä ja jumpissakin. Kaikista parhaimmat (ja hikisimmät) jumpat joudun kuitenkin jo jättämään väliin, sillä syke ei saisi kohota yli 150. Olenkin käynyt ahkerasti pumpissa ja huomenna menen keppijumppaan, jos vain ehdin.

Iloisena olen myös huomannut, että kuntoni on pysynyt jotakuinkin entisellään. Juoksulenkin ensimmäinen kierros urheilukentällä (pupujen seurassa!) meni entiseen tapaan. Sen enempää kierroksia en sitten olekaan kokeillut, sillä syke alkaa huidella liian korkealla. Huokaus.

Vartalon muutoksissa on vieläkin totuttelemista. Nyt kun vauva liikkuu enemmän ja voimakkaammin, on vatsankin kasvu jotenkin luonnollisempaa. Silti tunnen olevani toisinaan enemmänkin läski kuin somasti raskaana. Ja toisinaan taas yllätän itseni ihailemasta pyöristynyttä masuani.

Potku jos toinenkin

Hitto vieköön, tämä lapsi on kova poika potkimaan.

Töistä tultuani söin ja kävin pötkölleen hetkeksi. Ei tietoakaan lepohetkestä, sillä mahassa alkoi sellainen samba, etten saanut millään unta. Potkut olivat jo niin voimakkaita, että ihan kipeää teki.

Yhden tiukan potkun jälkeen oli pakko vetäistä maha paljaaksi ja tarkistaa, näkyvätkö potkut läpi, sillä sen verran ärhäkkänä vauva kävi. Ja näkyiväthän ne. Ihan selkeästi paljaalla silmällä oli nähtävissä, kuinka maha kupli.

Mies oli pakko pyytää Messengerillä katsomaan. On nimittäin muutaman kerran käynyt niin, että huutaessani miestä kokeilemaan vatsaani, on vauva säikähtänyt ja ollut sitten ihan hipihiljaa, kun mies on yrittänyt tunnustella potkuja.

Molemmilla oli naurussa pitelemistä, kun kyttäsimme mahaani. Onneksi vauva kuitenkin näytti temppunsa myös isukilleen. Viime viikolla mies tunsi ensimmäistä kertaa vauvan liikkeet ja nyt tällä viikolla hän sitten näkikin ne. Huvittava juttu.