Sillä äitiyspakkaushan on ihan mahtava. Pakkauksessa oli paitaa, haalaria, nuttua, tumppua, sukkaa ja kestovaippaa. Purin pakkauksen innoissani ja pesin vaatteet, mutta sitten laittaessani vaatteita kuivumaan, iski epäusko. Kuka on tämä pieni ihminen, jonka päälle nämä vaatteet puetaan?
Siispä pakkasin kaikki puhtaat (ja kuivat) vaatteet takaisin pahvilaatikkoon enkä ole hypistellyt niitä sen koommin. En edes silittänyt vaatteita (huono äiti).
Sama epäusko iski kaupoilla vauvanvaatteita katsellessani. Keräsin ensin vinon pinon toinen toistaan söpömpiä nuttuja ja paitoja, kunnes kiikutin jokaisen takaisin paikoilleen ja ostin vain mammashortsit. En osannut ostaa mitään, kun en tiennyt, kenelle ne ostaisin. En edes tiennyt mitä kokoa ostaisin (huono äiti).
Veikkaan, että nämä tunteeni liittyvät vahvasti siihen, että elämme tällä hetkellä jonkinlaisessa välitilassa. Jos ihan varmuudella tietäisin, että asumme vauvan syntyessä tässä asunnossa, olisin jo rakentanut pesää, tehnyt vauvalle kotia ja hankkinut kaikkea tarvittavaa.
Nyt on mahdotonta sanoa, asummeko tässä vai jossain muualla. Kaikki riippuu siitä, meneekö asuntomme kaupaksi, meneekö ostotarjouksen tehneen naisen asunto kaupaksi, tekeekö joku paremman tarjouksen, saammeko sopivaa vuokrakämppää. Nyt on mahdotonta edes hankkia rattaita - ellemme sitten halua ostaa niitä törkykalliita rattaita, jotka kyllä takuuvarmasti mahtuisivat minihissiimme.
Olen nyt potenut tätä välitilatunnetta kuukauden päivät enkä usko siitä ihan kokonaan pääseväni eroon ennen kuin asumiskuviomme selviävät. Sitä ennen kaikki vauvan tarvikkeet ovat äitiyspakkauksen pahvilaatikossa.
Ihan toimettomaksi en ole silti jäänyt, sillä palauttaessani ostamani mammashortsit seuraavalla viikolla, ostin ihan kokeeksi pari bodya ja paitaa.
Kuvan bodyn kajahtaneet kirahvit olivat lähes samanlaiset siskoni taiteileman kirahvin kanssa. Siis ihan selvästi kohtalolla on ollut sormensa pelissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.