Isyyspakkaus

Olen aloittanut kasaamaan isyyspakkausta, jonka annan tuoreelle isälle sitten, kun vauva on syntynyt.

Tavarat pakkaan tällaiseen tilavaan peltirasiaan, vähän niin kuin ensiapupakkaukseen. Täytyy kyllä tunnustaa, että rasia on ajateltu jatkokäyttöön enemmän minulle kuin miehelleni. Olin jo kassalla maksamassa pahvista lahjapakkauslaatikkoa, kun kuulin hinnan, jota ei oltu merkattu mihinkään.

Meinasin pökrätä tajutessani, että Sokos pyytää pahvilaatikosta 13,90. Laatikko jäi kassalle ja menin kiertelemään kodintarvikeosastolle. Sieltä mukaani tarttui peltirasia, joka hinnaltaan on kyllä pahvilaatikkoa kalliimpi, mutta huomattavasti pitkäikäisempi.

Laatikkoon olen saanut toistaiseksi nämä tarvikkeet:

- "Moi, lahtelaista" -t-paita, sillä mies on tehnyt ties kuinka monennen polven lahtelaista.
- Sisu-aski, sillä tuore isä tarvitsee sisua. Lisäksi tämä on ollut yksi nimivaihtoehdoistamme.
- Suklaasikari, sillä mies ei tupakoi. Sikarin tosin toin jo maaliskuussa Torinosta.
- Kari Hotakaisen Klassikko, sillä mies tykkäsi elokuvasta valtavasti.


- Miesvälineitä eli avaimenperäpuukko ja monitoimityökalu sekä korvatulpat sillä puukkoa ja monitoimityökalua mies on toivonut ja korvatulppia hän (ja minä myös) saattaa tarvita.
- Ensimmäinen Himaset-sarjakuvakirja, sillä se on yksinkertaisesti aivan tolkuttoman hauska. Sarjan toinenkin kirja on ilmestynyt ja sen voi hommata sitten myöhemmin.


Lisäksi pakkauksessa on pistaasipähkinöitä, sillä mies tykkää niistä aivan hulluna.

Olen yrittänyt vielä etsiä miehelle solmioneulaa ja kalvosinnappeja, sillä miehellä ei sellaisia ole. Ovelana likkana kävelytin miehen eräänä päivänä Sokoksen koruosaston kautta ja vien hänet räpläämään solmioneuloja ja kalvosinnappeja. Sen verran sain selville, ettei mies halua ihan perussettiä (huh, onneksi ei kultaa) ja miehen mielestä näissä pitäisi olla jokin juju. Niiden pitäisi olla äijämäiset, sellaiset hiukan rosoiset.

Juju. Äijämäiset. Helpommin sanottu kuin tehty. Tuon käynnin jälkeen kaikki solmioneulat ja kalvosinnapit ovat ihan tylsiä. Mistä löytäisin sen jujun?

Mökkimaha ja muuta mukavaa

Olimme viikon verran kesämökkeilemässä. Rentoa oleilua, lukemista, saunomista ja paljon mansikoita.


Maha jaksoi mökillä hyvin. Supistelut tietty olivat mukana kuvioissa, ja öisin kävin pissalla vähintään kahden tunnin välein (onneksi on sisävessa). Saunaankin uskaltauduin melkein joka ilta.

Vauva esitteli reissun aikana kaikki taitonsa. Ensimmäinen hikkakin oli perjantaina. Istuin keinutuolissa mäyräkoira (sellainen karvainen, ei lasinen) mahani päällä nukkuen, kun huomasin koko koiran hytkyvän. Mahakin nytkähteli tasaiseen tahtiin. Koiralla ei ollut mitään hikkaa vastaan, mutta vauvan vaihtaessa asentoa, oli koiran mitta täysi. Jouduttuaan ison muljauksen tönäisemäksi se havahtui, mulkaisi mahaa ja vaihtoi paikkaa.

Mies teki vauvan sängyn päälle asetettavan hoitotason. Siitä tuli mahtava. On se helppoa, kun osaa.

Tulimme juuri kotiin ja hoitotaso oli laitettava heti paikoilleen. Hyvin passaa ja korkeuskin on hyvä selälle.

Hankintoja

Nyt on vauvalle sänky hommattuna.


Saimme työkaveriltani pari vuotta vanhan Brion pedin. Työkaveri halusi hyväkuntoisesta sängystä 60 euroa ja pisti kaupan päälle patjan, petarin ja pari froteelakanaa. Ei paha ollenkaan.

Äitiyspakkauksen laatikko on vielä tallella, joten vauva voi nukkua siinäkin aluksi, jos iso sänky tuntuu liian tilavalta.

Isompia hankintoja meillä ei nyt olekaan enempää. On turvakaukalo (kiitos, Ninni), yhdistelmävaunutkin löytyivät, on amme ja rintareppu (taas kiitokset Ninnille). Sitteriä emme aio heti hankkia, katsotaan, miten vauva viihtyy lattialla viltin päällä.

Vaatteita on ensitarpeiksi. Muita pienempiä juttuja pitää vielä hankkia, mutta ne hoidan sitten muuton jälkeen.

Perhevalmennuksessa 16. heinäkuuta

Asuntokauppojen jälkeen kävimme syömässä ja jatkoimme siitä sitten perhevalmennukseen.

Kaiken kaikkiaan pariskuntia oli tällä kertaa meidän lisäksi viisi. Aiheena oli synnytys sekä kivunlievitys lääkkein ja omin keinoin. Lisäksi puhuttiin isän tai tukihenkilön roolista synnytyksessä.

Meillä mies on tulossa synnytykseen mukaan. Ihan alusta saakka on puhuttu näin. Napanuoran leikkaamista mies vielä harkitsee, hän ei kuulemma hala satuttaa vauvaa tai minua. Täytyy vielä siis tolkuttaa, että napanuorassa ei ole tuntoa :)

Tällä kertaa perhevalmennus meni hiukan jouhevammin kuin viimeksi. Terveydenhoitajalla oli käsikirjoitus paremmin hanskassa, vaikka välillä ajatus hiukan katkeilikin. Terveydenhoitajalla on hyvin samankaltainen puhetyyli kuin mieheni isoäidillä. Mainitsin asiasta valmennuksen jälkeen miehelleni ja hän kertoi kiinnittäneensä samaan asiaan huomiota. Hassua.

Valmennuksessa käsiteltiin hyödyllisiä asioita, mutta ei varsinaisesti mitään uppo-outoa. Olin iloinen huomatessani terveydenhoitajan positiivisen suhtautumisen eri synnytysasentoihin ja kivun kestämiseen ihan ilman kivunlievitystä. Uskon terveydenhoitajan asenteiden heijastelevan synnytyssairaalankin linjauksia, vaikka eihän sitä tietenkään koskaan voi tietää millainen kätilö on vuorossa. Kuitenkin olen nyt luottavaisemmin mielin lähdössä synnyttämään, kun voin olla melko varma, ettei minua kahlita doupattuna puoli-istuvaan asentoon punnertamaan.

Saimme taas pohtia asioita äiti- ja isäryhmissä. Tällä kertaa listasimme toiveita tukihenkilölle. Nämä käytiin sitten yhdessä läpi. Miehillä oli arvattavasti listallaan paljon konkreettisempia asioita, naisilla taas pehmeämpiä. Yleistä huvitusta herätti miesten tehtävälistan videokuvaus, me naiset kun olimme ehdottomasti kieltäneet sen. Oma mieheni paljasti valmennuksen jälkeen, että erään isän mielestä se on hänen ainoa tehtävänsä synnytyssalissa. Heh.

Huomasin jälleen, että tilanteessa kuin tilanteessa, minua ei ilmeisesti voi olla ärsyttämättä. Ärsyynnyin nimittäin hiukan siitä, että kesäaika sotkee niin kovasti touhua. Meidän ryhmämme valmennus kestää tavallisen neljän kerran sijasta kolme kertaa ja osa asioista jää käsittelemättä. Mikä ihme siinä on, että kesäaika lamauttaa kaikki normaalitoiminnot? Lisäksi ärsytyskäyrää nosti uutinen synnytyssairaalan tutustumiskäyntien lakkauttamisesta. Meille tämä mahdollisuus vielä tarjotaan, ja käytämme sen kuluvan kuun lopulla enemmän kuin mielellämme. Kaikesta kyllä osataan säästää.

Perhevalmennuksessa 14. heinäkuuta

Minua jännitti mennä perhevalmennukseen ihan yksin. Jännitin tilannetta ja muita valmennettavia. Minulla oli muutenkin hiukan negatiivinen ennakkoasenne, olin varma, että valmennuksessa lässytettäisiin parisuhdehöpöhöpöä suut ja silmät täyteen. Jotenkin sellainen ei vaan istu minulle eikä meille. Olin myös varma, että muut parit olisivat ihan kummallisia.

Laitoin miehelle neuvolan vessasta tekstiviestin: "Perhevalmennus alkaa. V*ttu , jos nää on ihan juntteja." Mies vastasi tuttuun lyhytsanaiseen tyyliinsä:

Olin ainoana yksin, kuten pelkäsinkin. Lisäkseni valmennuksessa oli neljä pariskuntaa, kaksi jäi tulematta. Kaikki parit olivat ihan normaaleja, ei kummallisia eikä juntteja.

Yllätyksekseni valmennuksessa oli myös entinen opiskelukaverini. Emme ole nähneet iäisyyksiin, enkä ollenkaan tiennyt hänenkin odottavan. Vanhan tutun näkeminen rentoutti hiukan. Meillä tosin on hyvin samankaltainen huumorintaju ja valmennuksen jälkeen juteltuamme, totesimme meillä olleen samanlaiset ennakko-odotukset valmennuksestakin. Loimme useasti merkitseviä katseita.

Valmennuksen aluksi, esittelykierroksen jälkeen, terveydenhoitaja kertoi jaetusta vanhemmuudesta. Ihan suloista, mutta hyvin tuttua tekstiä. Olin hiukan kummissani, että hän luki asiat hiukan takellellen suoraan paperista. Oli kuin hän olisi hukannut koko valmennuksen käsikirjoituksen, vaikka kertomansa mukaan hän on ollut alalla 12 vuotta.

Jaetun vanhemmuuden jälkeen meidät jaettiin kahteen ryhmään, yhdessä keskustelivat äidit ja toisessa isät. Saimme jutella raskauden kulusta tähän asti, aika nopeasti kuitenkin siirryimme puhumaan ruoasta ja muiden - erityisesti työkavereiden - suhtautumisesta raskauteen ja ulkonäön muuttumiseen. Oli hauska tuulettaa ajatuksia samankaltaisessa seurassa.

Seuraavaksi terveydenhoitaja laittoi esille vahvuuskortteja, joista meidän tuli valita yksi vahvuus kuvaamaan puolisoa. Minä sain valita mieheni vahvuuden lisäksi myös oman vahvuuteni. Miehelle valitsin vahvuudeksi rauhallisuuden, itselleni otin "osaan tehdä asioita itsenäisesti". Valitut kortit käytiin sitten ryhmässä läpi. Onneksi tämä osuus oli pian ohi ja siirryimme keskustelemaan synnytyksen kulusta.

Kun synnytys oli käyty läpi, oli aika lopetella. Ensi kerralla eli tulevana torstaina on tarkoitus käydä läpi synnytystä tarkemmin (voi luoja, toivottavasti ei videota), kivunlievitystä ja tukihenkilön roolia synnytyksessä. En voinut olla ajattelematta, että tämän selostuksen jälkeen olisi ihan hyvin voinut kysyä synnytystoiveet, joita meiltä kysyttiin jo yli kuukausi sitten. Ehkä sitten olisi ollut hiukan enemmän kirjoitettavaa.

Valmennuksessa ei ollut varsinaisesti mitään uutta ja pelkäämääni höpöhöpöä ihan tarpeeksi (mieheni olisi varmasti kiemurrellut tuskissaan). Torstaina sitten uudestaan.

Neuvolassa 13. heinäkuuta

Neuvolassa meni taas lupsakkaasti. Kaikki arvot oli ihan kohdillaan, hemoglobiinikin 135. Kyselin alkukuun pissanäytteen perään. Siitä kun ei koskaan soitettu minulle. Se, kuten tällä käyntikerralla liruttamani näyte, oli ihan puhdas.

Verenpaineesta juteltiin taas. Tälläkin kertaa minulla oli mukana oma rannemittarini. Neuvolan täti ei ensin uskonut sen luotettavuuteen. Mittasimme ensin neuvolan käsivarsimittarilla, sitten neuvolan lainamittarilla, joka oli myöskin käsivarsimallia. Viimeiseksi mittasimme minun mittarillani. Kaikilla kolmella mittarilla saatiin samat tulokset, joten sain tälläkin kertaa synninpäästön.

Kysyin myös supistuksista. Kuulemma ei ole aihetta huoleen, ellei nyt sitten todella kipeitä supistuksia tule ihan koko ajan. Neuvolan täti sanoi jotenkin kummallisesti, että kohta ne supistukset loppuvat ja sitten niitä odotellaan.

Supersupistus

Maha on supistellut jo puolitoista kuukautta. Parhaina päivinä supistuksia on vain kerran pari tunnissa eivätkä ne ole kipeitä. Huonompina päivinä, kuten tänään, supistuksia tulee jatkuvalla syötöllä ja ne ovat välillä todella kivuliaita.

Ei ole mitään väliä, mitä teen tai olen tekemättä. Supistuksia tulee silti.

Tänään torkkuessani päiväunilla, havahduin kolmesti ihan tavalliseen kivuliaaseen supistukseen. Päiväunien aikana maha meni pari kertaa vain kovaksi, mutta ei ollut kipeä. Ajattelin vain "taas mennään".

Sitten tuli noin miljoonannen (ainakin) kerran asiaa vessan puolelle. Vaan kuinkas sitten kävikään, sain niin pahan supistuksen, etten meinannut päästä jaloilleni. Koko vatsa oli niin kipeä ja kireä, että hengitys meinasi salpautua.

Hiukan ehdin säikähtää ja mieskin hiukan kalpeni huomatessaan huonovointisuuteni. Mies jo pohti, kuinka uskaltaa jättää minut elokuuksi yksin.

Huomenna on taas neuvola, joten pääsen hiukan kyselemään supistuksista. Olen viime aikoina vältellyt tarkoituksella netin keskustelupalstoja ja artikkeleita, huolestun vain turhaan. Minun on kuitenkin ollut hiukan vaikea suhteuttaa asioita, kun tämä raskaustouhu ei ole tuttua. Mihin päättyvät normaalit ennakoivat supistukset ja missä vaiheessa pitäisi alkaa olla huolissaan?

Vauva onneksi on aivan yhtä aktiivinen kuin aikaisemminkin. Minua muksitaan ja potkitaan mukavasti ja pontevasti. Maha venyy ja paukkuu vauvan liikkeiden mukana, milloin vaihdetaan asentoa, milloin kutitellaan virtsarakkoa (joo, kiitos vaan).

Vauvan voimakkaat liikkeet ovat tuoneet mukanaan myös villejä unia. Vähän aikaa sitten näin unta, että vauva istui pystyasennossa keskellä mahaani, mahassani. Syy tähän oli varmasti vauvan raivoisalla iltajumpalla.

Yksin ja yhdessä

Mies on ensi viikolla työreissussa maanantaista keskiviikkoon - kulkematta lähtöruudun kautta. Miehen piti olla kesälomalla, mutta se on peruttu ensi viikolta.

Maanantaina on taas neuvola. Tiistaina on perhevalmennus. Menen molempiin yksin ja tänään rippijuhlien aiheuttamaa uupumusta lepäillessäni totesin, että ikävä tulee. Ihan salaa tirautin pienen kyyneleenkin, mutta se taitaa mennä enemmänkin väsymyksen piikkiin, joohan.

Valitettavasti ensi viikko on vasta alkusoittoa elokuulle, jolloin mies on viikot Lappeenrannassa töissä ja minä olen yksikseni. Käyn myös melkein kaikki loput neuvolakäynnit yksinäni.

Kävin kyllä neuvolalääkärissä viimeksi ilman miestä, aika kun oli niin pikaisesti varattu. Samoin ihan ensimmäinen neuvolakäynti oli yksinlentoa. Muuten mies on kyllä ollut kiinnostuneena ja sitkeästi - ja ennen kaikkea ihanasti - mukana.

On jotenkin ollut todella tärkeää kokea nämä käynnit yhdessä, molemmille kaikki on ollut samalla tavalla uutta ja jännittävää. Yhdessä näimme tammikuussa ensimmäistä kertaa vauvan sykkeen, yhdessä kuulimme maaliskuussa sykkeen ensimmäistä kertaa.

Muutenkin on tuntunut, että odotusaika on tuonut meitä lähemmäksi toisiamme. Mies huomioi, hellii, silittelee ja paijaa harva se päivä. Vaan mitäpä jos kokisin tämän kaiken yksin tai ainakin ilman lapsen isää? Monet tekevät niin, joko tarkoituksella tai tahtomattaan. Minusta tämä on tuntunut niin luontevalta ja ihanalta asialta jakaa mieheni kanssa, etten edes tohdi ajatella, miltä tuntuisi, jos asiat olisivat toisin.

Minulla vielä on helppoa, vaikka mies joutuukin reissaamaan poikkeuksellisen paljon lähiaikoina. Mies on kuitenkin olemassa. Kuulin viime viikonloppuna eräästä tutusta, samasta naisesta, jonka kohtasin maaliskuussa neuvolan käytävällä. Tämän naisen puoliso oli yllättäen kuollut edellisellä viikolla, ja nyt nainen odottaa heidän lastaan yksin.

Miehet ja kätilöt

Katsomme miehen kanssa ykköseltä Kätilöitä. Ohjelma on itse asiassa miehen valinta.

Minä yritän katsoa ohjelmaa sekä liikuttumatta että näkemättä kaikkia kauheuksia, kuten hoitajien Crocseja. Mies kiinnittää huomiota mm. hoitohuoneen sähkörasioiden malliin ja merkkiin.

Sain ohjelmasta jo pari lisämerkitää synnytystoivelistalleni: Ei videokuvaa eikä tuhero-otoksia.

Kuun lopulla pääsemme muuten tutustumaan omaan synnytysosastoomme. Jännittävää!

Äitiyspakkauksessa parasta

Järjestellessäni vauvajuttuja löysin äitiyspakkauksen aarteen, joka ilahdutti sekä miestäni että minua aivan yhtä lailla.

Kynsisakset vauvalle.

Meillä on aina kynsisakset hukassa, vaikka niitä on tässä huushollissa taatusti jokaiselle leikattavalle kynnelle omansa. Uudet kynsisakset ovat siis tervetullut lisä. Täytyy vaan olla hukkaamatta näitä, sillä muut kynsisaksemme eivät ole lapsiystävällisesti pyöreäpäisiä.

Synnytystoiveita

Sain neuvolakäynnillä kesäkuun lopussa käteeni taustatietolomakkeen synnytyssairaalaa varten. "Täytähän tämä tässä samalla, kun jutellaan."

Lomakkeessa kyseltiin aika pitkälti samat jutut kuin ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Neuvolakortissakin on samoja tietoja. Eikö niitä tietoja nyt mitenkään pysty kuljettamaan maagista tietoverkkoa pitkin? Jos vaikka antaisin suostumukseni?

No, minähän ne tiedot olen viimeksikin antanut, joten eivät ne kai miksikään ole muuttuneet. Täyttelin siinä sitten lomaketta ihan rutiinilla, kunnes tuli vastaan kysymys nimestä hätäkastetta varten ja iso tila omia synnytykseen littyviä toiveita varten.

Eikö tällaisista kysymyksistä olisi voinut varoittaa hiukan etukäteen? Esimerkiksi edellisellä neuvolakäynnillä: "Ensi kerralla saat sitten täytettäväksi tällaisen lomakkeen ja siinä kysellään näitä asioita, voisit hiukan miettiä ennalta tätä ja tätä".

Olemme miehen kanssa jo pohtineet mahdollista nimeä, eikä sen laittaminen ylös mahdollisen hätäkasteen takia ole mitenkään pelottava asia. Nimiasia on kuitenkin vielä vähän auki ja loppujen lopuksi sutaisin vaan jonkun vaihtoehdoista lomakkeeseen.

Synnytystoivekohdan jätin kokonaan avoimeksi. Mitä nyt olisin siihen osannut sanoa. Olen kyllä sen verran ottanut neuvolakäynnin jälkeen selvää, etten halua episiotomiaa, mikäli se ei ole aivan välttämätöntä, ja että synnytysairaalassamme leikataan väliliha melko rutiininomaisesti. Mies taas kertoi, että kaveripariskuntamme, joka on käynyt synnyttämässä kolme lasta samassa sairaalassa, on kuulemma saanut joka kerta tapella välilihan leikkaamista vastaan. Olen myös lukenut pääni pyörälle synnytysasennoista ja kivunlievityksestä.

Ensi viikolla alkava perhevalmennus on tuntunut vähän pöhköltä ajatukselta, mutta kaipa sinne on mentävä, jotta näistä asioista saa hiukan selvyyttä. Toiveitahan tuossa lapussa olisikin vain esitetty, mutta silti olisin kaivannut hiukan parempaa pohjustusta.

Neuvolassa 2. heinäkuuta

Oli se aika sitten varattu, vaikka ehdinkin jo manata, ettei "huomisen" aikaa ole olemassakaan.

Pääsin lääkärin juttusille vasta (tai jo) puolen tunnin odottelun jälkeen, ja naureskelimme terveydenhoitajan kanssa, että taidan olla toivoton tapaus.

Lääkäri oli uusi, siis minulle uusi. Edellisenä päivänä olisi ollut vuorossa lääkäri, jolla kävimme kuukausi sitten. Tämäkin lääkäri oli kyllä kovin mukava, ja hän kyseli taustat hyvin tarkkaan.

Jutustelujen jälkeen katseltiin sitten sekä ulkoa että sisältä tilannetta. Kohdunkaula oli ihan kunnossa, mutta lyhentynyt kuukaudessa sentin. Osittainhan se taitaa kuulua asiaan ja toisaalta taas olla ahkerien supistusten ansiota. Vauva on vielä kovasti poikittain (sen olisin kyllä itsekin voinut kertoa) eikä senkään puolesta tulossa ulos ennen aikojaan. Sf-mitta oli huimat neljä senttiä pidempi kuin pari päivää aikaisemmin neuvolassa, mutta mittaajissa on eroja.

Lääkäri valitteli kovasti omaa anatomiaansa, on kuulemma vähän turhan pienet kädet tehdä sisätutkimuksia. Minä taas ajattelin itsekseni, että taitavat äidit vaan olla ihan tyytyväisiä pienikätiseen tutkijaan.

Verenpaineista juttelimme melko pitkään. On tietenkin aika puuduttavaa selittää samat jutut moneen kertaan. Tunnen olevani kuin rikkinäinen levy ja pelkään unohtavani oleellisimmat asiat. Tällä kertaa minua kuitenkin kuunneltiin.

Näytin omia mittaustuloksiani rannemittarilla ja kerroin, että paineita on seurattu jo jonkin aikaa työterveydessä. Omat mittaustulokset ovat hurjan hyviä ja paineet pompsahtavat aina valkotakkisen läheisyydessä huomattavasti korkeammalle. Sovimme, että kalibroisimme rannemittarini terveydenhoitajan kanssa. Jos saamme suurinpiirtein samat tulokset, on oma mittarini luotettava - ja niin myös hyvät arvoni.

Sain vielä lähetteen labraan ja menin terveydenhoitajan viereen mittauttamaan paineet. Terveydenhoitajan mittarilla paineet olivat taas samaa luokkaa kuin aina ennenkin vastaanotolla. Ja kas, omalla mittarillani saimme ihan vastaavat lukemat. Terveydehoitaja totesi sen, minkä olen itse tiennyt jo pitkään: Minulle tulee mittaustilanteessa paikkalisää. Sain siis verenpainepoliiseilta synninpäästön. Vihdoinkin!

Labrassa otettiin verikokeet. Listalla oli myös pissanäyte, mutta olin ollut vasta puolisentoista tuntia pissaamatta, joten käteeni iskettiin näytepurkki ja käskettiin antaa virtsalle rakkoaikaa vähintään neljä tuntia. Yritin vikistä väliin, että olkaa itse pissaamatta neljä tuntia, kun joku pitää virtsarakkoa harjoitusmaalina, mutta labrassa oltiin armottomia.

Vaan vähänpä uskoin rakkoni rautaiseen voimaan. Sain pidäteltyä vaaditut neljä tuntia ja olin näytettä viedessäni voimieni tunnossa. Jos pystyn olemaan pissaamatta neljä tuntia, pystyn mihin vaan!

Labrakokeiden tuloksetkin sain samana päivänä - pissanäytettä lukuun ottamatta, siinä kun meni niin kauan odotellessa, siis pidätellessä. Kaikki oli verikokeiden osalta kunnossa, pissanäytteestä soitettaisiin perjantaina. Vaan eipä soitettu. Ja minä kun niin kovalla vaivalla olin sen näytteen saanut aikaiseksi.

Äitiyspakkaus ja hankintoja

Olen lykännyt tätä postausta. Jostain syystä en ole saanut sitä kirjoitettua, vaikka äitiyspakkaus tuli jo lähes kuukausi sitten, 3. kesäkuuta. Olen jopa tuntenut hiukan syyllisyyttä siitä, etten ole ollut kiitollisempi, halannut jokaista paikallisen Kelan työntekijää ja lähettänyt kiitoskirjettä.

Sillä äitiyspakkaushan on ihan mahtava. Pakkauksessa oli paitaa, haalaria, nuttua, tumppua, sukkaa ja kestovaippaa. Purin pakkauksen innoissani ja pesin vaatteet, mutta sitten laittaessani vaatteita kuivumaan, iski epäusko. Kuka on tämä pieni ihminen, jonka päälle nämä vaatteet puetaan?

Siispä pakkasin kaikki puhtaat (ja kuivat) vaatteet takaisin pahvilaatikkoon enkä ole hypistellyt niitä sen koommin. En edes silittänyt vaatteita (huono äiti).

Sama epäusko iski kaupoilla vauvanvaatteita katsellessani. Keräsin ensin vinon pinon toinen toistaan söpömpiä nuttuja ja paitoja, kunnes kiikutin jokaisen takaisin paikoilleen ja ostin vain mammashortsit. En osannut ostaa mitään, kun en tiennyt, kenelle ne ostaisin. En edes tiennyt mitä kokoa ostaisin (huono äiti).

Veikkaan, että nämä tunteeni liittyvät vahvasti siihen, että elämme tällä hetkellä jonkinlaisessa välitilassa. Jos ihan varmuudella tietäisin, että asumme vauvan syntyessä tässä asunnossa, olisin jo rakentanut pesää, tehnyt vauvalle kotia ja hankkinut kaikkea tarvittavaa.

Nyt on mahdotonta sanoa, asummeko tässä vai jossain muualla. Kaikki riippuu siitä, meneekö asuntomme kaupaksi, meneekö ostotarjouksen tehneen naisen asunto kaupaksi, tekeekö joku paremman tarjouksen, saammeko sopivaa vuokrakämppää. Nyt on mahdotonta edes hankkia rattaita - ellemme sitten halua ostaa niitä törkykalliita rattaita, jotka kyllä takuuvarmasti mahtuisivat minihissiimme.

Olen nyt potenut tätä välitilatunnetta kuukauden päivät enkä usko siitä ihan kokonaan pääseväni eroon ennen kuin asumiskuviomme selviävät. Sitä ennen kaikki vauvan tarvikkeet ovat äitiyspakkauksen pahvilaatikossa.

Ihan toimettomaksi en ole silti jäänyt, sillä palauttaessani ostamani mammashortsit seuraavalla viikolla, ostin ihan kokeeksi pari bodya ja paitaa.

Kuvan bodyn kajahtaneet kirahvit olivat lähes samanlaiset siskoni taiteileman kirahvin kanssa. Siis ihan selvästi kohtalolla on ollut sormensa pelissä.

Maha

Maha kasvaa. Maha supistelee. Maha potkii. Maha möyryää. Maha liikkuu.

Mahassa on vauva.

Laskettuun aikaan on 70 päivää, siis vaivaiset kymmenen viikkoa. Miten tämä aika voi mennä näin tolkuttoman nopeasti?

Melkein lääkärissä 1. heinäkuuta

Mutta ihan vaan melkein.

Menin lääkäriin, kuten sovittu. Ilmoittauduin ja sain luvan istua odottelemaan. Istua ja odotella sitten sainkin ihan kunnolla. Ehdin odotellessani lukea vähintäänkin Seuran vuosikerran.

Ensin kuvittelin, että lääkäri on vain myöhässä, sehän nyt ei ole kovin tavatonta. Yritin kuikuilla terveydenhoitajaa, joka istui käytävällä, kuten viime kerrallakin, mutta tällä oli reippaasti muuta hommaa (esimerkiksi oikotie.fi ja jonkin kesäsijaishässäkän puiminen puhelimesssa).

Muita potilaita tuli ja meni. Tunnin ja kymmenen minuuttia odoteltuani terveydenhoitaja viimein kysyi, milloin aikani olikaan varattu. Vastasin, että tunti ja kymmenen minuuttia sitten.

Hoitaja ryhtyi tarkistamaan asiaa ja totesi, että aikani on huomiselle. Huomiselle!

Eilisellä neuvolakäynnillä kyllä kovasti puhuttiin huomisesta, mutta en kuvitellut sen olevan niin kaukainen käsite. Ajanvarauskorttiinkin on sujuvasti merkattu 1.7., siis eilisen huominen, tämän päivän tänään ja huomisen eilinen.

Että huomenna sitten uudestaan.

Minua kiukutti niin, että tirautin muutaman kiukkukyyneleen käydessäni vessassa poislähtiessäni.