Over and out

Perustin Paksuna-blogin raskauden alkuvaiheessa, etten olisi aivan heti paljastunut. Pulla ei ole enää kovin kauaa uunissa, joten kahta blogia on turha pitää pystyssä. Sama vuodatus jatkuu kuitenkin, se on varmaa.

Siirsin tämän blogin tekstit kommentteineen varsinaisen blogini puolelle, joten vanhat tekstit eivät katoa mihinkään.

Oho!

Katselin valokuvia odotusajalta ja sain eteeni otoksen noin kahden kuukauden takaa. Melkoinen muutos nykyiseen.

Ylempi kuva on otettu 1. heinäkuuta, toinen tänään 28. elokuuta. Tämän jälkeen tuntuu entistä enemmän siltä, että paistomittari voisi näyttää kypsää.

Neuvolassa 21., 24. ja 28. elokuuta

Niinpä niin. Neuvolassa on nyt tullut ravattua ihan urakalla. Ainakin olen päässyt tutustumaan uuteen terveydenhoitajaan. Tätä tätiä ei voi oikein tädiksi kutsua, hän on nuori, korkeintaan 35-vuotias ja nauraa todella paljon. Hiukan erilainen kuin äärettömän rauhallinen ja äidillinen tätyli edellisessä neuvolassa, mutta ei ollenkaan huono vaihtokauppa.

Verenpaineita on seurattu silmä kovana, onneksi terveydenhoitaja suhtautuu paineisiini normaalimmin kuin lääkkeet lätkäissyt lääkäri. Paineet ovat olleetkin nyt todella alhaalla, joten ilmeisesti lääke pelittää.

Oli kuulemma ollut ohjeena muuttaa annostusta herkästi suuremmaksi, mutta sovimme, ettemme tekisi niin. Näillä näkymin mennään miniannostuksella loppuraskaus.

Vauva on kaikilla kerroilla ollut kovasti sykkeen kuuntelua vastaan. Protestoi oikein kovasti geeliä ja ääntä. Ei tartte tulla tökkimään! Vauva liikkuu edelleenkin varsin ponnekkaasti ja mahassa möyrytäänkin kuin viimeistä päivää (heh heh).

Meille on tulossa terveydenhoitajankin mielestä pitkä poju. Katsotaan sitten, miten hyvin pitää ennustukset paikkansa.

Tämä uusi terveydenhoitaja on ennustanut myös, että vauva putkahtaa maailmaan hetkenä minä hyvänsä. Hän kyseli supistuksistani ja kuvailin niitä sekä napakoiksi mahan kovettumisiksi (niihin onkin saatu tottua) että kuukautiskipumaisiksi juilimisiksi. Olen muutamana yönä valvonut supistusten takia, mutta ne eivät vielä ole jatkuneet ja jatkuneet ja jatkuneet.

Sovimme jo viime viikolla neuvolakäynnin ensi viikon perjantaille 4. syyskuuta. Tämä käynti onkin sitten kotikäynti. Jep, kotikäynti ennen lapsen syntymää. Enpä ole aiemmin moisesta kuullut. Tänään terveydenhoitaja tosin toisti uhkauksensa, että kotikäynti saattaa jäädä toteutumatta, sillä voimme aivan hyvin olla tuolloin synnyttämässä.

Valmistautumista ja välineurheilua

Minulle on ollut todella tärkeää saada vauvan sänky kuntoon ennen h-hetkeä. Onneksi muutto sujui yhtenä kappaleena, ja sain kuin sainkin lakanat pestyä ja sängyn valmiiksi.

Olin kyllä varmuudeksi saanut erään ystävän lupaamaan, että hän kyllä laittaa sängyn valmiiksi, jos joudun laitokselle.


Inhoan silittämistä yli kaiken - ja se kyllä näkyy vauvankin lakanoissa. Luulot pois pikkuiselta heti alkuunsa.

Tuo kuvan pupu on muuten sama, jolla minuakin on aikoinaan leikitetty.

Pinnasängyn reunasuojuksen kanssa kävi muuten hauskasti. Olin varannut sen samasta liikkeestä kuin vaunutkin. Kävin eräänä päivänä anopin kanssa liikkeessä laitattamassa reunasuojuksen sivuun odottamaan sitä päivää kun hakisimme vaunut kotiin. Lähdin liikkeestä omille teilleni ja anoppi omille teilleen.

Vaan eipä mitä. Anoppi oli hipsinyt salaa takaisin liikkeeseen ja maksanut reunasuojuksen. Oli kuulemma sanonut haluavansa ostaa jotakin. Myyjän mukaan anoppi oli ollut kovin suloinen. Yllätys oli ainakin melkoinen, kun menin reunasuojusta lunastamaan.

Vaunutkin on saatu kotiin. Tyrkkäsin ne tuuletuksen jälkeen vielä toistaiseksi työhuoneeseen. Siellä ovat sulassa sovussa miehen vatsapenkin kanssa. Taloyhtiössämme on kyllä hyvä vaunuvarasto (sellainen puuttui täysin vanhasta talosta) ja parvekkeella on tilaa vaikka vaunuarmeijalle.

Muuta valmistautumista on sitten hoidettu perustoimintojen äärellä. Kiikutin lehtikorin vessaan ja siinä samalla meni neuvolasta saatu Meille tulee vauva -opaskin.

Ihan varkain olemme sitten molemmat päntänneet opasta, ja viimeksi eilen juttelimme miehen kanssa saunassa oppaan luvuista. Itse ehdin lukea oppaan jo alkuraskaudesta kannesta kanteen, mutta eihän siitä jäänyt juuri mitään mieleen. Mies ei ollut ehtinyt tarttua tähän oppaaseen, mutta nyt hän on opiskellut sitä kuin varkain.

Tässä siis hyvä vinkki: Jos haluat miehesi lukevan jotain, vie se vessaan!

Seuraavaksi vien vessan lehtikoriin jonkin koruesitteen.

Isyyspakkaus valmis

Sain kuin sainkin solmioneulan ja kalvosinnapit. Sen verran piti hoitaa homma varman päälle, että käytin miehen mulkaisemassa Kalevala Korun Torin vasaraa. Oli onneksi mieleinen, meinasi nimittäin ideat loppua.


Isyyspakkaus on nyt piilotettuna varmaan paikkaan, mutta solmioneulalle ja kalvosinnapeille olisi kyllä ollut viime viikonloppuna käyttöä. Hitto.

Neuvolassa 17. elokuuta

Tällä kertaa oli vuorossa neuvolalääkäri. Olin ensimmäistä kertaa uudessa neuvolassa, sillä muutettuamme olen joutunut vaihtamaan neuvolaa. Hiukan kurjaa näin ihan loppumetreillä, mutta minkäs teet.

Minut vastaanotti kuitenkin entinen neuvolan täti, joka oli tuuraamassa uudessa neuvolassani. Oli kiva, ettei tarvinnut selitellä kaikkia juttuja ihan alusta alkaen.

Terveydenhoitajan vastaanotto oli eräänlaisessa välihuoneessa, joka osoittautui varsinaiseksi hollituvaksi. Edellisessä neuvolassa punnituksen sai tehdä rauhassa vessassa, mutta tässäpä paikassa puntari oli välihuoneessa ja juuri seistessäni puntarilla, paukkasi huoneeseen neuvolan jokainen terveydenhoitaja. Yritin ottaa homman huumorilla, mutta kyllä oli jotenkin vitsit vähissä, kun katsoo kamalia lukemia viiden naisen kaakattaessa vieressä.

Vessa oli myös tässä samassa välihuoneessa (onneksi se oli erillinen koppi). Juuri kun verenpainettani mitattiin, tuli sisään seuraava asiakas antamaan virtsanäytettä. Hemmetti, saan tarpeeksi korkeita lukemia ilman yleisöäkin. Tällä kertaa kahden mittauskerran lukemat olivat huimat 161/103 ja 158/105.

Terveydenhoitaja varoitteli neuvolalääkärin olevan kovin tiukka ja tarkka verenpaineiden suhteen. Ja niin hän olikin. Sain ensin pitkän saarnan korkean verenpaineen vaaroista. Omat mittaustulokseni hän jätti täysin huomiotta, samoin selitykseni mittaustilanteiden jännittävyydestä. Tämän jälkeen lääkäri rupesi uhkailemaan istukan irtoamisella. "Kyllä äiti pelastetaan, mutta vauva yleensä kuolee."

Kiva. Olin muutenkin väsynyt ja jännittynyt. Uudessa paikassa ja taas uuden lääkärin vastaanotolla. Yksin. Hetken aikaa piti tentata ravintoympyrää seinän julisteesta, etten olisi purskahtanut itkuun. Lääkäri näki ilmeestäni, etten oikein ollut tyytyväinen, joten hän lepytteli kertoen yleensä pelottelevansa verenpaineen vaaroista. Sain onneksi sanottua tiukasti ja päättäväisesti, ettei minua tarvitse pelotella, kiitos.

Käteeni lääkäri lätkäisi reseptin verenpainelääkitystä varten ja viimeistään tässä vaiheessa oloni oli kurjaakin kurjempi. Lääkitys! Näillä näkymin napsin kahdesti päivässä verenpainelääkettä koko loppuraskauden. Perjantaina on verenpaineen kontrolliaika terveydenhoitajalle (tällä kertaa ihan uusi terkkari).

Sisätutkimuksessa selvisi, että vauva on kuin onkin kääntynyt raivotarjontaan. Siellä on köllitty pää alaspäin jo muutaman viikon meikäläisen häpyliitosta nuohoten (auh, auh, auh). Kohdunsuu on valmista kauraa ja viikkojakin kasassa niin kivasti, että sieltä sopii tulla koska vaan. Niin ja sopii tosiaankin, lääkärinkään mielestä ei ole mitään estettä normaalille alatiesynnytykselle.

Poika on kuulemma pitkä ja hiukan alle kolme kiloa. Näillä tiedoin ja verenpainelääkeresepti kourassani lähdin vastaanotolta.

Neuvolassa 27. heinäkuuta ja 3. elokuuta

En ole oikein ehtinyt raportoida tänne. Neuvolakäyntejäkin on takana useampi.

Viimeisintä edeltäneillä käynneillä heinäkuun lopussa ja elokuun alussa on ollut päällimmäisenä aiheena verenpaineeni, joka on huidellut edelleen korkealla. Kaikki muu on ollut mallikkaasti, pissa puhdasta ja luokan paras hemoglobiini (kts. Pasila).

Neuvolalääkäriä edeltävällä käynnillä kysyin terveydenhoitajalta, tehdäänkö tuolla lääkärikäynnillä synnytystapa-arviointi. Juuri tästä oli kysymys, vauva oli terveydenhoitajan mukaan jo kääntynyt alaspäin ja hän sanoi, ettei kohdallani pitäisi muutenkaan olla mitään ongelmaa alatiesynnytyksen kanssa. Tämän jälkeen hän katsoi minua merkitsevästi "synnyttäjän lantio" -katseella. Tiedetään!

Isyyspakkaus

Olen aloittanut kasaamaan isyyspakkausta, jonka annan tuoreelle isälle sitten, kun vauva on syntynyt.

Tavarat pakkaan tällaiseen tilavaan peltirasiaan, vähän niin kuin ensiapupakkaukseen. Täytyy kyllä tunnustaa, että rasia on ajateltu jatkokäyttöön enemmän minulle kuin miehelleni. Olin jo kassalla maksamassa pahvista lahjapakkauslaatikkoa, kun kuulin hinnan, jota ei oltu merkattu mihinkään.

Meinasin pökrätä tajutessani, että Sokos pyytää pahvilaatikosta 13,90. Laatikko jäi kassalle ja menin kiertelemään kodintarvikeosastolle. Sieltä mukaani tarttui peltirasia, joka hinnaltaan on kyllä pahvilaatikkoa kalliimpi, mutta huomattavasti pitkäikäisempi.

Laatikkoon olen saanut toistaiseksi nämä tarvikkeet:

- "Moi, lahtelaista" -t-paita, sillä mies on tehnyt ties kuinka monennen polven lahtelaista.
- Sisu-aski, sillä tuore isä tarvitsee sisua. Lisäksi tämä on ollut yksi nimivaihtoehdoistamme.
- Suklaasikari, sillä mies ei tupakoi. Sikarin tosin toin jo maaliskuussa Torinosta.
- Kari Hotakaisen Klassikko, sillä mies tykkäsi elokuvasta valtavasti.


- Miesvälineitä eli avaimenperäpuukko ja monitoimityökalu sekä korvatulpat sillä puukkoa ja monitoimityökalua mies on toivonut ja korvatulppia hän (ja minä myös) saattaa tarvita.
- Ensimmäinen Himaset-sarjakuvakirja, sillä se on yksinkertaisesti aivan tolkuttoman hauska. Sarjan toinenkin kirja on ilmestynyt ja sen voi hommata sitten myöhemmin.


Lisäksi pakkauksessa on pistaasipähkinöitä, sillä mies tykkää niistä aivan hulluna.

Olen yrittänyt vielä etsiä miehelle solmioneulaa ja kalvosinnappeja, sillä miehellä ei sellaisia ole. Ovelana likkana kävelytin miehen eräänä päivänä Sokoksen koruosaston kautta ja vien hänet räpläämään solmioneuloja ja kalvosinnappeja. Sen verran sain selville, ettei mies halua ihan perussettiä (huh, onneksi ei kultaa) ja miehen mielestä näissä pitäisi olla jokin juju. Niiden pitäisi olla äijämäiset, sellaiset hiukan rosoiset.

Juju. Äijämäiset. Helpommin sanottu kuin tehty. Tuon käynnin jälkeen kaikki solmioneulat ja kalvosinnapit ovat ihan tylsiä. Mistä löytäisin sen jujun?

Mökkimaha ja muuta mukavaa

Olimme viikon verran kesämökkeilemässä. Rentoa oleilua, lukemista, saunomista ja paljon mansikoita.


Maha jaksoi mökillä hyvin. Supistelut tietty olivat mukana kuvioissa, ja öisin kävin pissalla vähintään kahden tunnin välein (onneksi on sisävessa). Saunaankin uskaltauduin melkein joka ilta.

Vauva esitteli reissun aikana kaikki taitonsa. Ensimmäinen hikkakin oli perjantaina. Istuin keinutuolissa mäyräkoira (sellainen karvainen, ei lasinen) mahani päällä nukkuen, kun huomasin koko koiran hytkyvän. Mahakin nytkähteli tasaiseen tahtiin. Koiralla ei ollut mitään hikkaa vastaan, mutta vauvan vaihtaessa asentoa, oli koiran mitta täysi. Jouduttuaan ison muljauksen tönäisemäksi se havahtui, mulkaisi mahaa ja vaihtoi paikkaa.

Mies teki vauvan sängyn päälle asetettavan hoitotason. Siitä tuli mahtava. On se helppoa, kun osaa.

Tulimme juuri kotiin ja hoitotaso oli laitettava heti paikoilleen. Hyvin passaa ja korkeuskin on hyvä selälle.

Hankintoja

Nyt on vauvalle sänky hommattuna.


Saimme työkaveriltani pari vuotta vanhan Brion pedin. Työkaveri halusi hyväkuntoisesta sängystä 60 euroa ja pisti kaupan päälle patjan, petarin ja pari froteelakanaa. Ei paha ollenkaan.

Äitiyspakkauksen laatikko on vielä tallella, joten vauva voi nukkua siinäkin aluksi, jos iso sänky tuntuu liian tilavalta.

Isompia hankintoja meillä ei nyt olekaan enempää. On turvakaukalo (kiitos, Ninni), yhdistelmävaunutkin löytyivät, on amme ja rintareppu (taas kiitokset Ninnille). Sitteriä emme aio heti hankkia, katsotaan, miten vauva viihtyy lattialla viltin päällä.

Vaatteita on ensitarpeiksi. Muita pienempiä juttuja pitää vielä hankkia, mutta ne hoidan sitten muuton jälkeen.

Perhevalmennuksessa 16. heinäkuuta

Asuntokauppojen jälkeen kävimme syömässä ja jatkoimme siitä sitten perhevalmennukseen.

Kaiken kaikkiaan pariskuntia oli tällä kertaa meidän lisäksi viisi. Aiheena oli synnytys sekä kivunlievitys lääkkein ja omin keinoin. Lisäksi puhuttiin isän tai tukihenkilön roolista synnytyksessä.

Meillä mies on tulossa synnytykseen mukaan. Ihan alusta saakka on puhuttu näin. Napanuoran leikkaamista mies vielä harkitsee, hän ei kuulemma hala satuttaa vauvaa tai minua. Täytyy vielä siis tolkuttaa, että napanuorassa ei ole tuntoa :)

Tällä kertaa perhevalmennus meni hiukan jouhevammin kuin viimeksi. Terveydenhoitajalla oli käsikirjoitus paremmin hanskassa, vaikka välillä ajatus hiukan katkeilikin. Terveydenhoitajalla on hyvin samankaltainen puhetyyli kuin mieheni isoäidillä. Mainitsin asiasta valmennuksen jälkeen miehelleni ja hän kertoi kiinnittäneensä samaan asiaan huomiota. Hassua.

Valmennuksessa käsiteltiin hyödyllisiä asioita, mutta ei varsinaisesti mitään uppo-outoa. Olin iloinen huomatessani terveydenhoitajan positiivisen suhtautumisen eri synnytysasentoihin ja kivun kestämiseen ihan ilman kivunlievitystä. Uskon terveydenhoitajan asenteiden heijastelevan synnytyssairaalankin linjauksia, vaikka eihän sitä tietenkään koskaan voi tietää millainen kätilö on vuorossa. Kuitenkin olen nyt luottavaisemmin mielin lähdössä synnyttämään, kun voin olla melko varma, ettei minua kahlita doupattuna puoli-istuvaan asentoon punnertamaan.

Saimme taas pohtia asioita äiti- ja isäryhmissä. Tällä kertaa listasimme toiveita tukihenkilölle. Nämä käytiin sitten yhdessä läpi. Miehillä oli arvattavasti listallaan paljon konkreettisempia asioita, naisilla taas pehmeämpiä. Yleistä huvitusta herätti miesten tehtävälistan videokuvaus, me naiset kun olimme ehdottomasti kieltäneet sen. Oma mieheni paljasti valmennuksen jälkeen, että erään isän mielestä se on hänen ainoa tehtävänsä synnytyssalissa. Heh.

Huomasin jälleen, että tilanteessa kuin tilanteessa, minua ei ilmeisesti voi olla ärsyttämättä. Ärsyynnyin nimittäin hiukan siitä, että kesäaika sotkee niin kovasti touhua. Meidän ryhmämme valmennus kestää tavallisen neljän kerran sijasta kolme kertaa ja osa asioista jää käsittelemättä. Mikä ihme siinä on, että kesäaika lamauttaa kaikki normaalitoiminnot? Lisäksi ärsytyskäyrää nosti uutinen synnytyssairaalan tutustumiskäyntien lakkauttamisesta. Meille tämä mahdollisuus vielä tarjotaan, ja käytämme sen kuluvan kuun lopulla enemmän kuin mielellämme. Kaikesta kyllä osataan säästää.

Perhevalmennuksessa 14. heinäkuuta

Minua jännitti mennä perhevalmennukseen ihan yksin. Jännitin tilannetta ja muita valmennettavia. Minulla oli muutenkin hiukan negatiivinen ennakkoasenne, olin varma, että valmennuksessa lässytettäisiin parisuhdehöpöhöpöä suut ja silmät täyteen. Jotenkin sellainen ei vaan istu minulle eikä meille. Olin myös varma, että muut parit olisivat ihan kummallisia.

Laitoin miehelle neuvolan vessasta tekstiviestin: "Perhevalmennus alkaa. V*ttu , jos nää on ihan juntteja." Mies vastasi tuttuun lyhytsanaiseen tyyliinsä:

Olin ainoana yksin, kuten pelkäsinkin. Lisäkseni valmennuksessa oli neljä pariskuntaa, kaksi jäi tulematta. Kaikki parit olivat ihan normaaleja, ei kummallisia eikä juntteja.

Yllätyksekseni valmennuksessa oli myös entinen opiskelukaverini. Emme ole nähneet iäisyyksiin, enkä ollenkaan tiennyt hänenkin odottavan. Vanhan tutun näkeminen rentoutti hiukan. Meillä tosin on hyvin samankaltainen huumorintaju ja valmennuksen jälkeen juteltuamme, totesimme meillä olleen samanlaiset ennakko-odotukset valmennuksestakin. Loimme useasti merkitseviä katseita.

Valmennuksen aluksi, esittelykierroksen jälkeen, terveydenhoitaja kertoi jaetusta vanhemmuudesta. Ihan suloista, mutta hyvin tuttua tekstiä. Olin hiukan kummissani, että hän luki asiat hiukan takellellen suoraan paperista. Oli kuin hän olisi hukannut koko valmennuksen käsikirjoituksen, vaikka kertomansa mukaan hän on ollut alalla 12 vuotta.

Jaetun vanhemmuuden jälkeen meidät jaettiin kahteen ryhmään, yhdessä keskustelivat äidit ja toisessa isät. Saimme jutella raskauden kulusta tähän asti, aika nopeasti kuitenkin siirryimme puhumaan ruoasta ja muiden - erityisesti työkavereiden - suhtautumisesta raskauteen ja ulkonäön muuttumiseen. Oli hauska tuulettaa ajatuksia samankaltaisessa seurassa.

Seuraavaksi terveydenhoitaja laittoi esille vahvuuskortteja, joista meidän tuli valita yksi vahvuus kuvaamaan puolisoa. Minä sain valita mieheni vahvuuden lisäksi myös oman vahvuuteni. Miehelle valitsin vahvuudeksi rauhallisuuden, itselleni otin "osaan tehdä asioita itsenäisesti". Valitut kortit käytiin sitten ryhmässä läpi. Onneksi tämä osuus oli pian ohi ja siirryimme keskustelemaan synnytyksen kulusta.

Kun synnytys oli käyty läpi, oli aika lopetella. Ensi kerralla eli tulevana torstaina on tarkoitus käydä läpi synnytystä tarkemmin (voi luoja, toivottavasti ei videota), kivunlievitystä ja tukihenkilön roolia synnytyksessä. En voinut olla ajattelematta, että tämän selostuksen jälkeen olisi ihan hyvin voinut kysyä synnytystoiveet, joita meiltä kysyttiin jo yli kuukausi sitten. Ehkä sitten olisi ollut hiukan enemmän kirjoitettavaa.

Valmennuksessa ei ollut varsinaisesti mitään uutta ja pelkäämääni höpöhöpöä ihan tarpeeksi (mieheni olisi varmasti kiemurrellut tuskissaan). Torstaina sitten uudestaan.

Neuvolassa 13. heinäkuuta

Neuvolassa meni taas lupsakkaasti. Kaikki arvot oli ihan kohdillaan, hemoglobiinikin 135. Kyselin alkukuun pissanäytteen perään. Siitä kun ei koskaan soitettu minulle. Se, kuten tällä käyntikerralla liruttamani näyte, oli ihan puhdas.

Verenpaineesta juteltiin taas. Tälläkin kertaa minulla oli mukana oma rannemittarini. Neuvolan täti ei ensin uskonut sen luotettavuuteen. Mittasimme ensin neuvolan käsivarsimittarilla, sitten neuvolan lainamittarilla, joka oli myöskin käsivarsimallia. Viimeiseksi mittasimme minun mittarillani. Kaikilla kolmella mittarilla saatiin samat tulokset, joten sain tälläkin kertaa synninpäästön.

Kysyin myös supistuksista. Kuulemma ei ole aihetta huoleen, ellei nyt sitten todella kipeitä supistuksia tule ihan koko ajan. Neuvolan täti sanoi jotenkin kummallisesti, että kohta ne supistukset loppuvat ja sitten niitä odotellaan.

Supersupistus

Maha on supistellut jo puolitoista kuukautta. Parhaina päivinä supistuksia on vain kerran pari tunnissa eivätkä ne ole kipeitä. Huonompina päivinä, kuten tänään, supistuksia tulee jatkuvalla syötöllä ja ne ovat välillä todella kivuliaita.

Ei ole mitään väliä, mitä teen tai olen tekemättä. Supistuksia tulee silti.

Tänään torkkuessani päiväunilla, havahduin kolmesti ihan tavalliseen kivuliaaseen supistukseen. Päiväunien aikana maha meni pari kertaa vain kovaksi, mutta ei ollut kipeä. Ajattelin vain "taas mennään".

Sitten tuli noin miljoonannen (ainakin) kerran asiaa vessan puolelle. Vaan kuinkas sitten kävikään, sain niin pahan supistuksen, etten meinannut päästä jaloilleni. Koko vatsa oli niin kipeä ja kireä, että hengitys meinasi salpautua.

Hiukan ehdin säikähtää ja mieskin hiukan kalpeni huomatessaan huonovointisuuteni. Mies jo pohti, kuinka uskaltaa jättää minut elokuuksi yksin.

Huomenna on taas neuvola, joten pääsen hiukan kyselemään supistuksista. Olen viime aikoina vältellyt tarkoituksella netin keskustelupalstoja ja artikkeleita, huolestun vain turhaan. Minun on kuitenkin ollut hiukan vaikea suhteuttaa asioita, kun tämä raskaustouhu ei ole tuttua. Mihin päättyvät normaalit ennakoivat supistukset ja missä vaiheessa pitäisi alkaa olla huolissaan?

Vauva onneksi on aivan yhtä aktiivinen kuin aikaisemminkin. Minua muksitaan ja potkitaan mukavasti ja pontevasti. Maha venyy ja paukkuu vauvan liikkeiden mukana, milloin vaihdetaan asentoa, milloin kutitellaan virtsarakkoa (joo, kiitos vaan).

Vauvan voimakkaat liikkeet ovat tuoneet mukanaan myös villejä unia. Vähän aikaa sitten näin unta, että vauva istui pystyasennossa keskellä mahaani, mahassani. Syy tähän oli varmasti vauvan raivoisalla iltajumpalla.

Yksin ja yhdessä

Mies on ensi viikolla työreissussa maanantaista keskiviikkoon - kulkematta lähtöruudun kautta. Miehen piti olla kesälomalla, mutta se on peruttu ensi viikolta.

Maanantaina on taas neuvola. Tiistaina on perhevalmennus. Menen molempiin yksin ja tänään rippijuhlien aiheuttamaa uupumusta lepäillessäni totesin, että ikävä tulee. Ihan salaa tirautin pienen kyyneleenkin, mutta se taitaa mennä enemmänkin väsymyksen piikkiin, joohan.

Valitettavasti ensi viikko on vasta alkusoittoa elokuulle, jolloin mies on viikot Lappeenrannassa töissä ja minä olen yksikseni. Käyn myös melkein kaikki loput neuvolakäynnit yksinäni.

Kävin kyllä neuvolalääkärissä viimeksi ilman miestä, aika kun oli niin pikaisesti varattu. Samoin ihan ensimmäinen neuvolakäynti oli yksinlentoa. Muuten mies on kyllä ollut kiinnostuneena ja sitkeästi - ja ennen kaikkea ihanasti - mukana.

On jotenkin ollut todella tärkeää kokea nämä käynnit yhdessä, molemmille kaikki on ollut samalla tavalla uutta ja jännittävää. Yhdessä näimme tammikuussa ensimmäistä kertaa vauvan sykkeen, yhdessä kuulimme maaliskuussa sykkeen ensimmäistä kertaa.

Muutenkin on tuntunut, että odotusaika on tuonut meitä lähemmäksi toisiamme. Mies huomioi, hellii, silittelee ja paijaa harva se päivä. Vaan mitäpä jos kokisin tämän kaiken yksin tai ainakin ilman lapsen isää? Monet tekevät niin, joko tarkoituksella tai tahtomattaan. Minusta tämä on tuntunut niin luontevalta ja ihanalta asialta jakaa mieheni kanssa, etten edes tohdi ajatella, miltä tuntuisi, jos asiat olisivat toisin.

Minulla vielä on helppoa, vaikka mies joutuukin reissaamaan poikkeuksellisen paljon lähiaikoina. Mies on kuitenkin olemassa. Kuulin viime viikonloppuna eräästä tutusta, samasta naisesta, jonka kohtasin maaliskuussa neuvolan käytävällä. Tämän naisen puoliso oli yllättäen kuollut edellisellä viikolla, ja nyt nainen odottaa heidän lastaan yksin.

Miehet ja kätilöt

Katsomme miehen kanssa ykköseltä Kätilöitä. Ohjelma on itse asiassa miehen valinta.

Minä yritän katsoa ohjelmaa sekä liikuttumatta että näkemättä kaikkia kauheuksia, kuten hoitajien Crocseja. Mies kiinnittää huomiota mm. hoitohuoneen sähkörasioiden malliin ja merkkiin.

Sain ohjelmasta jo pari lisämerkitää synnytystoivelistalleni: Ei videokuvaa eikä tuhero-otoksia.

Kuun lopulla pääsemme muuten tutustumaan omaan synnytysosastoomme. Jännittävää!

Äitiyspakkauksessa parasta

Järjestellessäni vauvajuttuja löysin äitiyspakkauksen aarteen, joka ilahdutti sekä miestäni että minua aivan yhtä lailla.

Kynsisakset vauvalle.

Meillä on aina kynsisakset hukassa, vaikka niitä on tässä huushollissa taatusti jokaiselle leikattavalle kynnelle omansa. Uudet kynsisakset ovat siis tervetullut lisä. Täytyy vaan olla hukkaamatta näitä, sillä muut kynsisaksemme eivät ole lapsiystävällisesti pyöreäpäisiä.

Synnytystoiveita

Sain neuvolakäynnillä kesäkuun lopussa käteeni taustatietolomakkeen synnytyssairaalaa varten. "Täytähän tämä tässä samalla, kun jutellaan."

Lomakkeessa kyseltiin aika pitkälti samat jutut kuin ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Neuvolakortissakin on samoja tietoja. Eikö niitä tietoja nyt mitenkään pysty kuljettamaan maagista tietoverkkoa pitkin? Jos vaikka antaisin suostumukseni?

No, minähän ne tiedot olen viimeksikin antanut, joten eivät ne kai miksikään ole muuttuneet. Täyttelin siinä sitten lomaketta ihan rutiinilla, kunnes tuli vastaan kysymys nimestä hätäkastetta varten ja iso tila omia synnytykseen littyviä toiveita varten.

Eikö tällaisista kysymyksistä olisi voinut varoittaa hiukan etukäteen? Esimerkiksi edellisellä neuvolakäynnillä: "Ensi kerralla saat sitten täytettäväksi tällaisen lomakkeen ja siinä kysellään näitä asioita, voisit hiukan miettiä ennalta tätä ja tätä".

Olemme miehen kanssa jo pohtineet mahdollista nimeä, eikä sen laittaminen ylös mahdollisen hätäkasteen takia ole mitenkään pelottava asia. Nimiasia on kuitenkin vielä vähän auki ja loppujen lopuksi sutaisin vaan jonkun vaihtoehdoista lomakkeeseen.

Synnytystoivekohdan jätin kokonaan avoimeksi. Mitä nyt olisin siihen osannut sanoa. Olen kyllä sen verran ottanut neuvolakäynnin jälkeen selvää, etten halua episiotomiaa, mikäli se ei ole aivan välttämätöntä, ja että synnytysairaalassamme leikataan väliliha melko rutiininomaisesti. Mies taas kertoi, että kaveripariskuntamme, joka on käynyt synnyttämässä kolme lasta samassa sairaalassa, on kuulemma saanut joka kerta tapella välilihan leikkaamista vastaan. Olen myös lukenut pääni pyörälle synnytysasennoista ja kivunlievityksestä.

Ensi viikolla alkava perhevalmennus on tuntunut vähän pöhköltä ajatukselta, mutta kaipa sinne on mentävä, jotta näistä asioista saa hiukan selvyyttä. Toiveitahan tuossa lapussa olisikin vain esitetty, mutta silti olisin kaivannut hiukan parempaa pohjustusta.

Neuvolassa 2. heinäkuuta

Oli se aika sitten varattu, vaikka ehdinkin jo manata, ettei "huomisen" aikaa ole olemassakaan.

Pääsin lääkärin juttusille vasta (tai jo) puolen tunnin odottelun jälkeen, ja naureskelimme terveydenhoitajan kanssa, että taidan olla toivoton tapaus.

Lääkäri oli uusi, siis minulle uusi. Edellisenä päivänä olisi ollut vuorossa lääkäri, jolla kävimme kuukausi sitten. Tämäkin lääkäri oli kyllä kovin mukava, ja hän kyseli taustat hyvin tarkkaan.

Jutustelujen jälkeen katseltiin sitten sekä ulkoa että sisältä tilannetta. Kohdunkaula oli ihan kunnossa, mutta lyhentynyt kuukaudessa sentin. Osittainhan se taitaa kuulua asiaan ja toisaalta taas olla ahkerien supistusten ansiota. Vauva on vielä kovasti poikittain (sen olisin kyllä itsekin voinut kertoa) eikä senkään puolesta tulossa ulos ennen aikojaan. Sf-mitta oli huimat neljä senttiä pidempi kuin pari päivää aikaisemmin neuvolassa, mutta mittaajissa on eroja.

Lääkäri valitteli kovasti omaa anatomiaansa, on kuulemma vähän turhan pienet kädet tehdä sisätutkimuksia. Minä taas ajattelin itsekseni, että taitavat äidit vaan olla ihan tyytyväisiä pienikätiseen tutkijaan.

Verenpaineista juttelimme melko pitkään. On tietenkin aika puuduttavaa selittää samat jutut moneen kertaan. Tunnen olevani kuin rikkinäinen levy ja pelkään unohtavani oleellisimmat asiat. Tällä kertaa minua kuitenkin kuunneltiin.

Näytin omia mittaustuloksiani rannemittarilla ja kerroin, että paineita on seurattu jo jonkin aikaa työterveydessä. Omat mittaustulokset ovat hurjan hyviä ja paineet pompsahtavat aina valkotakkisen läheisyydessä huomattavasti korkeammalle. Sovimme, että kalibroisimme rannemittarini terveydenhoitajan kanssa. Jos saamme suurinpiirtein samat tulokset, on oma mittarini luotettava - ja niin myös hyvät arvoni.

Sain vielä lähetteen labraan ja menin terveydenhoitajan viereen mittauttamaan paineet. Terveydenhoitajan mittarilla paineet olivat taas samaa luokkaa kuin aina ennenkin vastaanotolla. Ja kas, omalla mittarillani saimme ihan vastaavat lukemat. Terveydehoitaja totesi sen, minkä olen itse tiennyt jo pitkään: Minulle tulee mittaustilanteessa paikkalisää. Sain siis verenpainepoliiseilta synninpäästön. Vihdoinkin!

Labrassa otettiin verikokeet. Listalla oli myös pissanäyte, mutta olin ollut vasta puolisentoista tuntia pissaamatta, joten käteeni iskettiin näytepurkki ja käskettiin antaa virtsalle rakkoaikaa vähintään neljä tuntia. Yritin vikistä väliin, että olkaa itse pissaamatta neljä tuntia, kun joku pitää virtsarakkoa harjoitusmaalina, mutta labrassa oltiin armottomia.

Vaan vähänpä uskoin rakkoni rautaiseen voimaan. Sain pidäteltyä vaaditut neljä tuntia ja olin näytettä viedessäni voimieni tunnossa. Jos pystyn olemaan pissaamatta neljä tuntia, pystyn mihin vaan!

Labrakokeiden tuloksetkin sain samana päivänä - pissanäytettä lukuun ottamatta, siinä kun meni niin kauan odotellessa, siis pidätellessä. Kaikki oli verikokeiden osalta kunnossa, pissanäytteestä soitettaisiin perjantaina. Vaan eipä soitettu. Ja minä kun niin kovalla vaivalla olin sen näytteen saanut aikaiseksi.

Äitiyspakkaus ja hankintoja

Olen lykännyt tätä postausta. Jostain syystä en ole saanut sitä kirjoitettua, vaikka äitiyspakkaus tuli jo lähes kuukausi sitten, 3. kesäkuuta. Olen jopa tuntenut hiukan syyllisyyttä siitä, etten ole ollut kiitollisempi, halannut jokaista paikallisen Kelan työntekijää ja lähettänyt kiitoskirjettä.

Sillä äitiyspakkaushan on ihan mahtava. Pakkauksessa oli paitaa, haalaria, nuttua, tumppua, sukkaa ja kestovaippaa. Purin pakkauksen innoissani ja pesin vaatteet, mutta sitten laittaessani vaatteita kuivumaan, iski epäusko. Kuka on tämä pieni ihminen, jonka päälle nämä vaatteet puetaan?

Siispä pakkasin kaikki puhtaat (ja kuivat) vaatteet takaisin pahvilaatikkoon enkä ole hypistellyt niitä sen koommin. En edes silittänyt vaatteita (huono äiti).

Sama epäusko iski kaupoilla vauvanvaatteita katsellessani. Keräsin ensin vinon pinon toinen toistaan söpömpiä nuttuja ja paitoja, kunnes kiikutin jokaisen takaisin paikoilleen ja ostin vain mammashortsit. En osannut ostaa mitään, kun en tiennyt, kenelle ne ostaisin. En edes tiennyt mitä kokoa ostaisin (huono äiti).

Veikkaan, että nämä tunteeni liittyvät vahvasti siihen, että elämme tällä hetkellä jonkinlaisessa välitilassa. Jos ihan varmuudella tietäisin, että asumme vauvan syntyessä tässä asunnossa, olisin jo rakentanut pesää, tehnyt vauvalle kotia ja hankkinut kaikkea tarvittavaa.

Nyt on mahdotonta sanoa, asummeko tässä vai jossain muualla. Kaikki riippuu siitä, meneekö asuntomme kaupaksi, meneekö ostotarjouksen tehneen naisen asunto kaupaksi, tekeekö joku paremman tarjouksen, saammeko sopivaa vuokrakämppää. Nyt on mahdotonta edes hankkia rattaita - ellemme sitten halua ostaa niitä törkykalliita rattaita, jotka kyllä takuuvarmasti mahtuisivat minihissiimme.

Olen nyt potenut tätä välitilatunnetta kuukauden päivät enkä usko siitä ihan kokonaan pääseväni eroon ennen kuin asumiskuviomme selviävät. Sitä ennen kaikki vauvan tarvikkeet ovat äitiyspakkauksen pahvilaatikossa.

Ihan toimettomaksi en ole silti jäänyt, sillä palauttaessani ostamani mammashortsit seuraavalla viikolla, ostin ihan kokeeksi pari bodya ja paitaa.

Kuvan bodyn kajahtaneet kirahvit olivat lähes samanlaiset siskoni taiteileman kirahvin kanssa. Siis ihan selvästi kohtalolla on ollut sormensa pelissä.

Maha

Maha kasvaa. Maha supistelee. Maha potkii. Maha möyryää. Maha liikkuu.

Mahassa on vauva.

Laskettuun aikaan on 70 päivää, siis vaivaiset kymmenen viikkoa. Miten tämä aika voi mennä näin tolkuttoman nopeasti?

Melkein lääkärissä 1. heinäkuuta

Mutta ihan vaan melkein.

Menin lääkäriin, kuten sovittu. Ilmoittauduin ja sain luvan istua odottelemaan. Istua ja odotella sitten sainkin ihan kunnolla. Ehdin odotellessani lukea vähintäänkin Seuran vuosikerran.

Ensin kuvittelin, että lääkäri on vain myöhässä, sehän nyt ei ole kovin tavatonta. Yritin kuikuilla terveydenhoitajaa, joka istui käytävällä, kuten viime kerrallakin, mutta tällä oli reippaasti muuta hommaa (esimerkiksi oikotie.fi ja jonkin kesäsijaishässäkän puiminen puhelimesssa).

Muita potilaita tuli ja meni. Tunnin ja kymmenen minuuttia odoteltuani terveydenhoitaja viimein kysyi, milloin aikani olikaan varattu. Vastasin, että tunti ja kymmenen minuuttia sitten.

Hoitaja ryhtyi tarkistamaan asiaa ja totesi, että aikani on huomiselle. Huomiselle!

Eilisellä neuvolakäynnillä kyllä kovasti puhuttiin huomisesta, mutta en kuvitellut sen olevan niin kaukainen käsite. Ajanvarauskorttiinkin on sujuvasti merkattu 1.7., siis eilisen huominen, tämän päivän tänään ja huomisen eilinen.

Että huomenna sitten uudestaan.

Minua kiukutti niin, että tirautin muutaman kiukkukyyneleen käydessäni vessassa poislähtiessäni.

Neuvolassa 30. kesäkuuta

Ohhoh, päräytin sitten verenpainelukemiksi 152/105. Tämä toisella yrittämällä, ensimmäinen tulos oli vielä karumpi.

Neuvolassa on jo kurtisteltu kulmia aikaisemmille lukemilleni (130/95, 138/95, 134/86, 137/81 ja 138/88), mutta nyt alkaa olla jo selitykset vähissä.

Sitten kun vielä menin kertomaan päivittäisistä supisteluista, sain ajanvarauksen neuvolalääkärille huomiseksi. Näinköhän tässä vielä käy, että olen loppukesän vuodelevossa?

Oma neuvolan tätimme on kesälomalla, joten meidät vastaanotti oikein mukava ja oikein nuori nainen. Ihan salaa voin tunnustaa, että tykkäsin tästä "tädistä" enemmän kuin omastamme. Hän oli hiukan hapuileva, mutta todella mukava ja huumorintajuinen. Harmi, ettei hän ole ensi kerralla enää paikalla. Tykkäämiseen ei tietenkään yhtään vaikuta se, että sain kehuja vatsalihaksistani :)

Puhdas ja pehmeä?

Ostin sitten niitä liivinsuojia. Kotimainen Helmi-merkki tarjosi 50 kappaletta hintaan 2,90. Ei paha.

Pakkauksessa on myyntilupaus "Puhdas ja pehmeä". Olisi ehkä kannattanut lisätä "ja paskat".

Avatessani pakkauksen huomasin suojuksissa ja niiden joukossa olevan ruskeita roskia ja tahroja.


Jännä juttu. Kyseessä on kuitenkin "puhdas ja pehmeä" kotimainen hygieniatuote, joka on valmistettu yhteistyössä Allergia- ja astmaliiton kanssa.

Vielä jännemmäksi kävi, kun tutkailin pakkausta. Pakkaustekstit kyllä löytyivät kymmenellä kielellä, mutta yhteystietoja sai hakea. Pohjasta sitten löytyi nettiosoite, mutta siellä en tullut hullua hurskaammaksi (Paitsi että löysin jonkun mutkan kautta itselleni ihan uutta tietoa: Vuokkoset tekee nykyään biohajoavia terveysiteitä. Mahtavaa!).

Pakkauksen venäjänkielinen pätkä oli yhtä pitkä kuin muut kielet yhteensä ja tavasin venäjän alkeillani, että yksi numerosarja on puhelinnumero. Eikun soittamaan.

Numerosta vastasi hiukan hämmentyneen oloinen nainen, jolle selitin tilanteen. Saan lähettää tuotteen takaisin "pienen lapun" kanssa valmistajalle - luonnollisesti valmistajan laskuun. Kymmentä senttiä vajaa kolme euroa ei olisi ollut paha menetys, mutta olinkin pettyneempi tuotteen laatuun.

Oma napa

Paras napa.

Katselin tuossa eräänä päivänä, että napani, joka aikaisemmin on ollut sellainen pieni muki, on nyt kuin pesuvati.

Napalävistys piti ottaa pois jo jokin aika sitten. Vähän veikkaan, ettei siitä menisi yhtään korua enää läpi.


Neuvolan täti sanoi jo aika alkuvaiheessa, että koru pitäisi ottaa pikaisesti pois. Koru oli melko tiukassa, joten kävin kyselemässä apua lävistyksen tehneeltä hemmolta.

Kävimme tuolloin jotakuinkin seuraavanlaisen keskustelun:

Aimo: "Mulla on napaläväri ja olen raskaana. Neuvolan täti sanoi, että se pitää ottaa pois."
Lävistäjä: "Kumpi?"

Niin no.

Koskahan tuo napa kääntyy ympäri?

Mitä opin tänään

Esimaidon ilmaantuminen kuvioihin mullistaa mielen melkoisesti. Tuota nestettä on tiputellut jo yli kuukauden päivät enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Raskausajan muutoksista esimaito ei ole kaikista mukavimmasta päästä - jotenkin tuntuu, etten hallitse omaa vartaloani.

Tällä viikolla olin keskiviikkona poikkeuksellisen väsynyt ja todella nuutunut. Hiukset roikkuivat, meikit valuivat kasvoilta, olin hikinen ja tunsin itseni rumaksi valaaksi. Kaiken kruunasi se, kun olin keventää vaatetustani kuumassa toimistossa ja huomasin, että maito oli tullut oikeasta tissistä paitaan asti läpi. Hemmetti.

Yritin vielä vaateostoksillekin, mutta sovitushuoneessa tuo kellertävä tahra vain ilkkui minulle. Ja tunsin itseni rumaksi valaaksi.

Tänään pesin valkoista pyykkiä, myös tuon keskiviikkoisen paidan. Vaan eipä ollut kone saanut maitotahraa puhtaaksi.

Note to self: Pese maitotahrat välittömästi. Hätätilassa käytä saksia.

Ostoslistalle: Liivinsuojukset, mustia paitoja.

Neuvolassa 3. kesäkuuta

Tänään oli neuvolalääkäri. Mies oli ihanasti taas mukana, vaikka hänellä oli sovittu työmeno. Hän koki yhteisen neuvolakäynnin tärkeämmäksi ja siirsi menoa. Aika ihanaa.

Neuvolakäynti tosi ei ollut kaikista parhain. Terveystalo, jossa neuvolamme olisi, on homeremontissa, joten neuvolatoiminnot on hajautettu ympäri kaupunkia. Varsinainen neuvola on yhdessä paikassa ja neuvolalääkäri toisessa. Ei siinä mitään, meiltä keskusta-asukeilta on aivan yhtä lyhyt matka molempiin paikkoihin. Järjestelyt vaan kummastuttavat.

Neuvolalääkäri on kaupunginsairaalassa, aivan suuren rakennuksen päädyssä, mahdollisimman kaukana asiakasparkkipaikoista (vieressä on kyllä mahtavan suuri alue henkilökunnalle). Jaksoin kyllä kävellä autolta vastaanotolle, mutta vähän isomman mahan ja isompien viikkojen kanssa matka ei varmastikaan olisi yhtä leppoisa.

Vastaanotto sijaitsi samalla käytävällä ehkäisyneuvolan ja muistiklinikan kanssa. Ihan järkeenkäypä yhdistelmä. Jos on ehkäisy unohtunut, on pian asiaa neuvolaan. Heh heh. Mies yritti yllyttää minua ilmoittautumaan mahoineni ehkäisyneuvolan puolelle, mutta minulla ei pokka pitänyt.

Ensin meidät vastaanotti terveydenhoitaja, mukava nuori nainen. Hänen toimistonsa vaan ei ollut kovin mukava. Se nimittäin sijaitsi käytävällä. Keskustele siinä nyt sitten henkilökohtaisista asioista, kun käytävällä ramppaa väkeä. Kiinnitimme miehen kanssa molemmat myös huomiota siihen, että ikkunalaudalla oli iso nippu reseptejä, joista oli selvästi luettavissa asiakkaiden nimet ja muut tiedot. Terveydenhoitaja oli kyllä hyvin hienotunteinen eikä työpiste ole varmastikaan hänen valitsemansa, mutta silti tilanteesta jäi kurja fiilis.

Neuvolalääkäri oli erittäin miellyttävä nainen (huh, onneksi nainen), joka otti minut ja mieheni hyvin huomioon. Lääkärin vastaanotto oli onneksi ihan oikeassa huoneessa. Hän paineli vauvaa vatsan päältä, arvioi painoksi noin kilon ja pään olevan alassuin. Ultralla nämä sitten varmistuivat: pää oli tosiaankin alaspäin ja painoarvio oli 909 grammaa (rakenneultrassa kuusi viikkoa sitten arvio oli 283 grammaa, pojallahan on massakausi!). Sitten viimeiseksi hän kokeili kohdunkaulan.

Kaikki oli kaikin puolin oikein hyvin. Niin vauvalla kuin meilläkin. Olen tuntenut supistuksia jonkin aikaa, ja sain ohjeen ottaa iisisti, mutta muuten voi elää ihan normaalisti.

Annetaan hyvään kotiin

Tänään tuli postissa äitiyspakkaus! Mutta siitä ihanuudesta lisää myöhemmin.

Pakkauksen vaatteet olivat kaikki aivan mielettömän suloisia. Ainoastaan yksi asu ei oikein ollut mielekäs enkä ihan heti ensimmäiseksi menisi pukemaan sitä poikavauvalle.

Kuva toistaa värit ihan hyvin, pökät ovat sellaiset hennon persikkaiset, paidan raidat harmaanruskeata ja housuista tuttua persikkaista. Paita ja housut ovat kokoa 70, ja ne lähtevät hyvään kotiin, jos joku tällaiset tarvitsee. Laita siis kommenttia tai sähköpostia (osoite profiilissa), jos on käyttöä tällaiselle asulle.

Viilivälikohtaus

Eilen illalla kuulin olohuoneesta rapinaa. Sitten kuului pitkänomainen "sluuuurps". Vaikka olin jo autuaasti peiton alla, hyökkäsin olohuoneeseen ketteränä kuin nuori puuma.

"Mun viili!"

Mies oli löytänyt jääkapista sinne piilottamani viilin, tarkalleen ottaen Valion vuodenaikamaun omena-rapaperin.

Nyt olen käynyt vastaiskuun. Nyt ei mies voi enää millään syödä viiliäni. Ei sitten millään.

Vauva tykkää

Vauva tykkää siitä, kun pötkötän pitkin pituuttani saunan lauteilla.

Vauva tykkää rauhallisista köllöttelyhetkistä, aamuista ja illoista.

Vanhemmat tykkäävät, kun vauva myllää masussa niin kovasti, että sen näkee jo matkan päähän.

31 päivää

Laskin juuri, että minulla on edessäni vielä 31 työpäivää ennen äitiyslomaa. Vähiin käy päivät.

Muuttuva vartalo

Olen jossain vaiheessa aikaisemminkin sanonut, että tuntuu kummalliselta herätä joka aamu uuden vartalon kanssa.

Tuskailin pari viikkoa sitten, kun paras ulkoilutakkini ei enää mennyt kiinni. En ole viitsinyt ostaa uuta ulkoilutakkia vain raskausaikaa varten, sillä löytyyhän noita takkeja kaapista vaikka kuinka.

Lauantaina oli melko kurja keli ja ainoa vedenpitävä takkini on juuri tuo pieneksi jäänyt ulkoilutakki. Päätin pistää takin päälleni, vaikka oletin, ettei se mene sen paremmin kiinni kuin aikaisemminkaan.

Vaan eipä mitä! Takki sujahti kiinni aivan kuten ennenkin. Ja syykin oli loppujen lopuksi aika järkevä: vauva on siirtynyt ylemmäs, kohti napaa.


Note to self: Tästä ei tule muotiblogia. Ei ainakaan tällaisilla poseerauksilla ;)

Kyyneleitä kyllikseen

Ohhoh.

Olen aikaisemminkin, siis ennen raskautta, ollut joissain asioissa turhan tunteellinen. Olen ollut kova likka pillittämään hyvien mainosten ja herkkien leffakohtauksien takia, ja mm. niinkin kummallinen elokuva kuin Ville Vallaton (Dennis the Menace, 1993) saa minut aina itkemään vesiputouksen lailla (ei huolta, on minulla laadukkaampiakin ikisuosikkeja, kuten Paistetut vihreät tomaatit).

Mutta tätä tunteenpurkausta ei ehkä selitä mikään muu kuin hormonihyrskynmyrsky.

Telkkarista tuli juurin uuden Kadonneen jäljillä -ohjelman mainos ja minä vollotin jo ensimmäisten sekuntien aikana.

Aivan samalla tavalla vollotin alkuviikosta nähdessäni tämän brittiläisen T-mobilen mainoksen. Kyseinen mainos on jatkoa minua jo tammikuussa liikutaneelle mainokselle. Mahtava idea ja upea toteutus. Olisi ikimuistoista olla mukana.

Painaako ikä vastuuta enemmän?

Mies oli sattuneesta syystä perjantaina pitkästä aikaa ajelemassa moottoripyörällään.

Illalla jutellessamme mies ihmetteli, kuinka voikaan ikä tehdä tepposet. Hän kun ei uskaltanut läheskään yhtä huimapäiseksi kuin viime syksynä, jolloin viimeksi oli pyörän selässä.

Onko lähestyvä 35 vuoden rajapyykki saanut miehen mietteliääksi vai painaakohan isyyden tuoma vastuu vielä enemmän?

Neuvolassa 7. toukokuuta

Tänään oli taas neuvola. Sydänäänet kuuluivat jälleen selkeästi. Vauva tosin osoitti ponnekkaasti mieltään potkimalla juuri kuulostellessamme sydänääniä. Niin sitä pitää, poju! Näytä niille, ettei sinun reviirillesi niin vaan tulla.

Käynti tuntui tällä kertaa harmikseni kovin rutiininomaiselta. Pissanäyte (puhdas), punnitus (lisää painoa), hemoglobiini (138), verenpaine (liikaa), sydänäänet (whutump :)), sf-mitta (keskellä käyrää), uusi verenpaine (vielä enemmän), todistus (Kelaa varten) ja verenpainekortti (minua varten).

En oikein edes tiedä, miksi minulle jäi tästä neuvolakäynnistä niin kumma olo. Ehkä neuvolan tädillä oli huono päivä tai sitten minun mielialaani vaikutti aamun hässäkkä. Ehkä emme vain ole aamuihmisiä.

Raskaus on jo niin pitkällä, että Kelan paperit voi pistää eteenpäin. Samalla täyttelin myös lapsivakuutusvarauksen Tapiolaan. En tiedä Tapiolan linjasta, mutta pahoin pelkään papereiden tulevan bumerangina takaisin, sillä vastasin "kyllä" kysyttäessä korkeasta verenpaineesta.

"No, se johtuu siitä, että sä olet raskaana..."

Intoilin eilen varsinaisessa blogissani siitä, että olin täyttänyt veroehdotukset reippaasti etuajassa. Viime vuonna kun kiikuttelin kirjekuoria verokarhulle viimeisenä mahdollisena hetkenä.

Intoilin samasta asiasta myös Facebookin puolella, missä minut kuitenkin ammuttiin alas:

"Aimo, toi on vaan keskiraskauden aktiivisuutta, kyllä se siitä hyytyy... (nimerkillä kateellinen moisesta aktiivisuudesta)."

Haikaillesani töissä iltapäiväkahvilla jäätelön perään, sain kuulla, että se johtuu raskaudestani.

"Aimo on nyt siinä vaiheessa."

Aha, okei. En siis näemmä saa tehdä mitään ilman, että se liittyy raskauteen. Eivät nämä kommentoijat sitä tietenkään pahalla, mutta minulle tulee sellainen tunne, että minut kutistetaan raskauteen.

Aivan kuin en voisi tehdä mitään ihan vaan siitä syystä, että olen minä. Aivan kuin muiden mielestä raskaana ollessani kaikki tekoni kumpuaisivat tilastani.

Tarkoittaako tämä sitä, että saisin kiukutella ja käyttäytyä huonosti, hullutella ja olla toisinaan ihan sekopäinen, siivota tuulispäänä ja olla aktviinen - kaikki menisi raskauden piikkiin. Aivan kuin olisin tilapäisesti heikkopäinen, sellainen, jolle sallitaan kaikki vain siitä syystä, ettei tämä voi itselleen mitään.

"No, se nyt vaan on tuollainen, koska se on raskaana."

Aika pelottava ajatus. En ainakaan omasta mielestäni ole merkittävästi muuttunut tai muuttanut käytöstäni - en hyvässä enkä pahassa. Enkä varsinkaan tee järjettömyyksiä, kuten veroehdotuksen täyttämistä hyvissä ajoin, vain raskauteni takia.

Voiton puolella

Huomenna tulee täyteen 22 viikkoa. Siis puolen välin yli ollaan menty.

Oikeastaan tuntuu, että odotuksen puoliväli on ylitetty kuin varkain. Tästä homma tietenkin menee hiukan totuttua jännemmäksi, mutten siltikään voi kuin ihmetellä, miten nopeasti tähän on tultu.

Turvotusta minulla on ollut silloin tällöin. Etenkin iltaisin. On ollut oikeasti hetkiä, jolloin en ole tunnistanut omaa naamatauluani peilistä (Mervi Nykänenkö se siellä?).

Liikunta ja veden juominen auttavat, mutta edessäni taitaa olla - hmmmm - mielenkiintoinen kesä.

Olen käynyt kävelyllä ja jumpissakin. Kaikista parhaimmat (ja hikisimmät) jumpat joudun kuitenkin jo jättämään väliin, sillä syke ei saisi kohota yli 150. Olenkin käynyt ahkerasti pumpissa ja huomenna menen keppijumppaan, jos vain ehdin.

Iloisena olen myös huomannut, että kuntoni on pysynyt jotakuinkin entisellään. Juoksulenkin ensimmäinen kierros urheilukentällä (pupujen seurassa!) meni entiseen tapaan. Sen enempää kierroksia en sitten olekaan kokeillut, sillä syke alkaa huidella liian korkealla. Huokaus.

Vartalon muutoksissa on vieläkin totuttelemista. Nyt kun vauva liikkuu enemmän ja voimakkaammin, on vatsankin kasvu jotenkin luonnollisempaa. Silti tunnen olevani toisinaan enemmänkin läski kuin somasti raskaana. Ja toisinaan taas yllätän itseni ihailemasta pyöristynyttä masuani.

Potku jos toinenkin

Hitto vieköön, tämä lapsi on kova poika potkimaan.

Töistä tultuani söin ja kävin pötkölleen hetkeksi. Ei tietoakaan lepohetkestä, sillä mahassa alkoi sellainen samba, etten saanut millään unta. Potkut olivat jo niin voimakkaita, että ihan kipeää teki.

Yhden tiukan potkun jälkeen oli pakko vetäistä maha paljaaksi ja tarkistaa, näkyvätkö potkut läpi, sillä sen verran ärhäkkänä vauva kävi. Ja näkyiväthän ne. Ihan selkeästi paljaalla silmällä oli nähtävissä, kuinka maha kupli.

Mies oli pakko pyytää Messengerillä katsomaan. On nimittäin muutaman kerran käynyt niin, että huutaessani miestä kokeilemaan vatsaani, on vauva säikähtänyt ja ollut sitten ihan hipihiljaa, kun mies on yrittänyt tunnustella potkuja.

Molemmilla oli naurussa pitelemistä, kun kyttäsimme mahaani. Onneksi vauva kuitenkin näytti temppunsa myös isukilleen. Viime viikolla mies tunsi ensimmäistä kertaa vauvan liikkeet ja nyt tällä viikolla hän sitten näkikin ne. Huvittava juttu.

Tuliainen

Meillä kävi tänään vieraana vanhempineen eräs nuori neiti, jolla tulee olemaan tasan vuosi ikäeroa poikamme kanssa. Sekä vauva että äitinsä olivat minulle aivan uusia tuttavuuksia, mutta juttu sujui kuin vanhoilla tekijöillä ja vauva oli mukavan välitön.

Saimme tuliaiseksi pullon viiniä, alkoholitonta punaviiniä. Hiukan pisti hymyilyttämään sinäänsä kaunis ajatus. Minä kun en juo lainkaan punaviiniä, eikä alkoholiton viini nyt kovin paljoa houkuttele muutenkaan.

Miehelle totesin jo aikaisemmin, että kuohuviini kyllä maistuisi, mutta taidan ihan suosiolla tyytyä syyskuuhun asti alkoholittomaan simaan (näin kausituotteena ainakin) ja ihan tavalliseen hanaveteen.

Poika ponteva

Kovasti on tänään potkittu.

Mukava harjoitusmaali on ollut mm. virtsarakko. Työpöydän äärellä ei ilmeisesti saisi kovin kauaa homehtua ja pitkät palaverit ovat jälkikasvusta tylsiä.

Saatan vaikuttaa mielipuoliselta hymyillessäni itsekseni mitä kummallisimmissa tilanteissa. Jotenkin on vaan hauskaa, että vauva ilmoittelee itsestään niin kovin pontevasti.

Kinkkistä pulmaa ratkaistessani, potki vauva minua hereille. Aivan kuin muistuttaakseen, että onhan maailmassa muutakin kuin kyselytutkimukset.

Rakenneultra ja 4D 22. huhtikuuta

Kävimme sitten kuitenkin varaamassani 4D-ultrassa, ja siinä samalla tehtiin rakenneultra, jota kotikaupunki ei vielä tänä vuonna tarjoa.

Olen tuntenut liikkeet jo kuun alusta, mutta siltikin on hetkiä, jolloin en edes muista olevani raskaana. Tänään tosin oli maha jo tiellä, kun avasin jääkaappia.

Mies ei vielä tunne liikkeitä, vaikka olen monesti houkutellut hänet tunnustelemaan. Itse tunnen jo varsinkin iltaisin osan liikkeistä kädelläni.

Aamulla oli siis edessä 4D-ultra gynekologillani.

En koskaan muista kiittää tätä lääkäriä itseään, mutta hän on valtavan ihana persoona, joka ottaa aina vastaan niin hyväntuulisena. Hän jaksaa kuunnella ja olla kannustava. Sama vastaanotto oli tänäänkin. Erityisen mukavaa oli, miten ihanasti hän huomioi tulevan isän.

Aluksi lääkäri kyseli kuulumisia ja miten olen voinut. Sitten hän kertoi tutkimuksesta ja siitä, kuinka vauva voi halutessaan näyttää kaiken tai sitten olla sellaisella siilisykkyrällä, ettemme näe mitään. Sanoimme, että sukupuolen saa kertoa meille, mikäli se näkyy.

Asetuin tutkimuspöydälle ja lääkäri levitti mahalleni aimo annoksen geeliä. Hyvin pian ruudulla kurkkikin notkea vauvamme varpaat otsassa kiinni.


Vauvalla oli aivan mieheni nenä sekä kaikki sormet ja varpaat. Rakenneultran puolella kaikki oli kunnossa.

Juttelimme sukupuolesta, ja kerroimme meille olevan aivan sama kumpi sieltä on tulossa. Mies kertoi epäilevänsä poikaa ja juuri siinä samassa ruudulla vilahti jotain. "Oliko tuossa kivekset?", kysyin. Nehän ne oli. Oh boy, poika sieltä on tulossa.


Kävimme ultran jälkeen kahvilla ennen kuin mies heitti minut töihin ja päivän ensimmäiseen palaveriin. Olimme molemmat aivan äimän käkenä. Molemmilla oli sama hassu tunne siitä, että nyt tämä vauva on todellinen.

"Ihana pallero!"

Vaikka muiden kommentit tuntuvatkin joskus tungettelulta ja kammoan ajatusta siitä, että joku koskee vatsaani, on ainakin yksi henkilö, jolle (lähes) kaikki on sallittua.

Oma mies. Lapsen isä. Kaikkien kakkavaippojen armoitettu vaihtaja.

Mieheni käsi mahan päällä tuntuu mukavalta. On hauskaa, kun mies koittaa kuulostella vauvan ilkamointia vatsassa. Oma mies saa kommentoida muuttunutta ulkomuotoa - hän onneksi osaa ainakin toistaiseksi positiivisen lähestymistavan. Tänään mies otti vauvavatsani käsiinsä ja sanoi "ihana pallero".

Enkä ollut yhtään pahoillani.

I'm pregnant, what's your excuse?

Ymmärrän kyllä, ei tosiaankaan ole siitä kyse, ettenkö ymmärtäisi.

Raskaana oleva nainen on aina jossain määrin yhteistä omaisuutta. Ja silti koko tila ja tilanne on niin uusi, ihmeellinen ja yksityinen, että lähes kaikki lähestymiset tuntuvat yllättäviltä ja jopa tunkeilevilta.

Raskaus antaa muille paljon tavallista enemmän vapauksia kommentoida, seurata ja neuvoa.

On ihanaa, että kanssaihmiset myötäelävät tämän ajan kanssani. On ihanaa, että lähelläni on ihmisiä, jotka ovat onnellisia iloisesta asiasta.

Mutta silti joskus liika on liikaa.

Olen jo saanut tottua jatkuvaan mahatarkkailuun. Päivittäin näkemäni ihmiset jaksavat muistuttaa, että "on se kasvanut" ja "joo, kyllä se jo näkyy". Ihanko totta? No shit Sherlock. Ajatella, että olen viidennellä kuulla raskaana ja mahakin näkyy.

Olen myös kokenut ensimmäistä (ja valitettavasti en varmastikaan viimeistä) kertaa sen, kuinka täysin tuntematon ihminen tarraa alavatsaani kiinni. Olisikin kyse ollut lääkäristä, vaan ei, kyseessä oli siskoni kampaajan miniä. Enkä edes tiedä tuon naisen nimeä.

Tänään sain kuulla olevani pullea. Pullea. Ei välttämättä sellainen adjektiivi, jonka päivittäin uuden vartalon kanssa heräävänä ja valmiiksi epävarmaksi itsensä tuntevana haluaa kuulla.

En halua pahoittaa kenekään mieltä olemalla töykeä, mutta onko oikein pahoittaa minun mieltäni?

Tarkkailen jo nyt muuttuvaa vartaloani, miettien ja tuskaillen painonnousua ja opettellen hyväksymään väistämättömän muutoksen. En halua kalastella kohteliaisuuksia, mutta on kiva kuitenkin kuulla olevansa jotain muuta kuin nyt esimerkiksi pullea.

Ymmärrän kyllä olevani juuri nyt tavallista herkempi, mutta se pitäisi olla myös muillekin selvää. Niin hyvin kun nämä tuntuvat kaiken muun tietävän.

Ei tietenkään saa nyt kuvitella, että minulle ei saa sanoa tai kommentoida enää mitään, mutta toivon ymmärrystä, jos en satu hyppimään riemusta kuullessani taas kerran mahani koosta.

Kiusaus pääsiäisen kunniaksi

En ole vielä hankkinut mitään vauvatavaroita, ehtiihän noita. Satuin kuitenkin käymään LinusLotta.com:issa.

Ostoskoriin ja tilaukseen lähtivät mm. tämä paita ja body.



En tiedä kumpi oli innostuneempi, minä vai tuleva isukki. Ja ei, emme vielä tiedä sukupuolta - paidat sopivat mainiosti sekä tytöille että pojille.

Neuvolassa 8. huhtikuuta

Tänään oli kolmas neuvola. Olemme miehen kanssa taloudellisia ja otimme taas ajan aamukahdeksaksi, sillä vasta yhdeksän jälkeen tarvitsee maksaa pysäköintimaksu. Oikeasti syy ei ole noin monimutkainen, minulle on yksinkertaisesti helpompaa mennä töihin suoraan neuvolasta. Yhteen käyntiin kun ei mene kuin puoli tuntia.

Edellisen kerran verikokeet olivat kunnossa. Ei siis mitään mörkötauteja ja veriryhmäkin oli pysynyt samana sitten viime kerran verenluovutuksen.

Kuuntelimme taas suloiset sydänäänet, jotka löytyivät todella helposti. Neuvolan yläpuolella tehtävä putkiremontti tosin hiukan häiritsi kuuntelua.

Ensimmäinen sf-mitta oli käyrien ylärajoilla, mutta se on kuulemma alkuvaiheessa normaalia. Muuten käynti oli aika nopeasti juostu läpi - ei mitään ihmeellistä.

Kotikunta ei tarjoa rakenneultraa, joka tulisi nyt täyttyneen 18. viikon jälkeen. Taidamme siis tosiaankin mennä kahden viikon päästä yksityiselle, vaikka rahanmeno hirvittääkin.

Mammalle farkut

Tänään istuin aamupäivän koulutuksessa. Istuminen teki kirjaimellisesti tiukkaa.

Ensin avasin farkkujen napin, sitten hiukan vetoketjua. Mahan tienoilta alkaa jo olla ahdasta.

Koulutuksen loppuvaiheessa olin epätoivoinen ja tuskainen. Onneksi lähistöllä oli H&M, jonne säntäsin koulutuksen jälkeen ostamaan äitiysfarkut.

Mammasukkikset olin jo ehtinyt ostaa, mutta nämä farkut olivat ihan virallisesti ensimmäinen mammavaatekappaleeni.

Ja kuinka mukavat housut olivatkaan! Kiristys, tuska ja puristus olivat tiessään, pystyin istumaan ihan vaivatta. Kohta tarvitsen paitojakin - ja lisää housuja.

Ensimmäiset liikkeet 5. huhtikuuta

Siskontyttöni täyttää tänään 19 vuotta. Sopivasti hänen syntymäpäivänsä kunniaksi tunsin sarjan hentoja muksaisuja, jotka tunnistin ensimmäisiksi liikkeiksi.

Siellä on ihan oikeasti joku!

Mies painoi korvan vatsalle, mutta eihän hän jälkikasvun liikehdintää vielä tunne. Kohta on senkin aika.

Viestittelin uutisen siskoilleni, vanhemmilleni ja anopille. Puhelin piippaili melkein heti vastauksia. Synttärisankarin äiti vastasi ensimmäisenä "Ihanaaaaa", seuraavana äitini "HURRaaa!" ja sitten vielä vanhin siskoistani "Vau! Meni ihan kylmät väreet! Onnea ja iso halaus!".

Retromeininkiä

Vanhempani toivat vanhoja vaatteitani - siis melkein 27 vuotta vanhoja lastenvaatteita. Hyvin olivat säilyneet (kuten myös minäkin, niinhän).


Varsinainen väriräjähdys. Yläreunan harmaa, ja kaikista hillityin vaate oli ensimmäiseni. Olipa pieni!

Emme vielä tiedä vauvan sukupuolta, mutta eiköhän moni vaatteista sovi sekä tytölle että pojalle. Esimerkiksi retrovauvalle.

Hauskin vaatteista oli tämä Billy the Kid -asu, joka oli erityisesti annettu isälleni sitä silmällä pitäen, että kolmen tyttären isä joutuu pakostakin partioimaan haulikon kanssa ja karkottamaan innokkaita kosijoita.

Lomasta lomaan

Minulle valkeni tällä viikolla, että olen kesälomani jälkeen kaksi (2) päivää töissä ennen kuin jään äitiyslomalle.

Minulla on siis todellakin enää karvan päälle kolme kuukautta töitä. Laskettuun aikaan on siis hiukan yli viisi kuukautta. Pelottavaa. Jännittävää. Miten tämä voi mennä näin nopeasti?

Elämä on

Kallista nimittäin.

Kotikaupunkini ei vielä tänä vuonna tarjoa rakenneultraa osana sikiöseulontoja. Rakenneultra kun on tänä vuonna valtakunnallinen suositus, niin eihän sitä tietenkään kannata tarjota. Vasta sitten kun on pakko, eikös juu.

Oma gyneni yksityisellä lääkäriasemalla tekee ultrausta, rakenneultraa ja jopa 4D-ultraäänitutkimuksia. Olen kroonisesti utelias, joten varasin netistä 4D-ajan ensi kuulle, kun olen tasan viikolla 20.

Tänään soitin varmistaakseni, että automaattisesti lätkäisty 20 minuutin vastaanottoaika riittää käyntiin. Kysäisin samalla tutkimuksen hintaa.

Kuulin tutkimuksen maksavan rapsakat 210 euroa. Hinnasta saa luonnollisesti hakea Kela-korvausta, mutta senhän nyt melkein arvaa, ettei korvaus mikään merkittävä ole. Tuohon hintaan tulee vielä päälle poliklinikkamaksu ja toimistokulut. Luonnollisesti. Aivan yhtä luonnollisesti yksityinen asema on hinnoitellut tarjoamansa romput ja kuvat. Ihan hyvä, että ovat hinnoitelleet, en sitä kritisoi. On vaan aika suolainen hinta.

Kivahan se olisi. Mutta. Reilulle parille sadalle eurolle on kyllä muitakin käyttökohteita, ja tämä lapsihan on joka tapauksessa tulossa, riippumatta siitä käymmekö tuossa ultrassa vai emme.

Silti mietin, toisiko 4D-ultra hiukan lisää varmuutta ja turvaa tähän tilanteeseen. Toisiko se vauvan, lapsemme vielä lähemmäksi. Onneksi tässä on tasan neljä viikkoa aikaa miettiä, käytämmekö tuon varatun ajan.

Ulos kaapista

Kerroin toissaviikolla töissä pomolle ja lähiesimiehelle. Viikkoa myöhemmin kerroin muille töissä ja paljastin samana päivänä Facebookissa, että "Aimo has a bun in the oven". Tämän jälkeen on ollut kerta kerralta luonnollisempaa kertoa muillekin.

Vaan kyllä helpotti, kun sain kerrottua. Pari päivää ennen kaapista ulostautumistani, mahaani käänsi ja väänsi jännityksestä, kun vain näinkin pomoni. Pelotti, kuinka pomo suhtautuisi.

Ihan turhaan kuitenkin pelkäsin, sillä pomon reaktio oli lähes äidillisen innostunut. Hän onnitteli lämpimästi. Pahoiteltuani, että äitiyslomalle jäädessäni aiheutan aikamoisen ongelmatilanteen, hän sanoi ihanasti lasten ajan olevan silloin, kun niiden aika on.

Edellisessä työpaikassa pomo tölväisi erästä työkaveria tämän jäädessä äitiyslomalle. Nuorta naista ei kuulemma olisi palkattu määräaikaiseen työsuhteeseensa, mikäli tiedossa olisi ollut hänen tuleva raskautensa.

Poden silti edelleen hiukan huonoa omatuntoa. Lasketun aikani jälkeen on yksi jos toinen iso homma, jossa minun panokseni on - äh, siis olisi ollut - oleellinen. Eipä paljoa auta apu synnytyssalista käsin.

Huomasin tänään, että oli jo korkea aika kertoa. Maha alkaa nyt viikoilla 15+5 jo hiukan näkyä. Jumpassa housut kiristivät melko ärsyttävästi. En oikein osaa suhtautua tähän muuttuvaan vartalooni.

Neuvolassa 5. maaliskuuta (whutump)

Whutump, whutump, whutump. Whutump, whutump, whutump.

Kävimme tänään neuvolassa. Kaikki on kunnossa - sikiöseulonnan verikokeenkin mukaan. Edelleen ihmettelin neuvolan tädille, kuinka kummaa on, että siellä oikeasti on joku. Kovaa elämää siellä tuntuu tämä joku pitävän, sillä miehen kanssa kuuntelimme silmät pyöreinä nopeaa, 13 viikon ja yhden päivän varmuudella sykkivää tasaista sykettä.

Whutump, whutump, whutump. Whutump, whutump, whutump.

Neuvola-aikamme oli heti aamukahdeksalta. Säikähdin aulassa kovasti, kun vastassani oli eräs työkaverini toisesta toimipisteestä. Ensireaktioni oli kävellä vaan ohi antamatta mitään merkkiä tunnistamisesta, vaikka ihan tasan tarkkaan tiesin hänen tunnistaneen minut yhtä varmasti kuin minä tunnistin hänet.

Taisin mutistakin "voi paska", mutta tilanne laukesi työkaverin kuiskatttua kulman takaa "Aimo, shhh". Asia harvinaisen selvä, hänkään ei ollut vielä kertonut uutista töissä. Elehdimme molemmat hiljaisuuden merkiksi neuvolan tädin naureskellessa meille. Hän vain totesi, että näissä tiloissa nyt tulee joskus paljastuttua.

Niskaturvotusultra 23. helmikuuta

Kävimme miehen kanssa niskaturvotusultrassa keskussairaalassa. Vatsakipujen loppumisen jälkeen minulla on ollut raskausoireena ainoastaan kammottava pahoinvointi ja ajoittainen iskiaskipu. Muuten en ole tuntenut olevani raskaana. Siksi olikin todella liikuttavaa nähdä näytöllä villisti liikkuva viisisenttinen. Siellä on oikeasti joku!


Kaikki oli hyvin, niskaturvotus puolen millin luokkaa eli täysin normaali. Laskettu aikakin täsmentyi. Aikaisemmin se oli 11.9., mutta nyt pääsimme karmaltaan kauniimpaan päivään 9.9.

Neuvolassa 3. helmikuuta

Eilen oli ensimmäinen neuvola. Minua jännitti aivan kamalasti, ja sen mukaiset verenpaineetkin sain mittautettua. Onneksi neuvolan täti (hih) oli niin fiksu, että otti istunnon loppupuolella vielä toisen mittauksen. Se oli jo paljon parempi.

Tunnin verran istuin tentattavana - tai no, kivaa jutusteluahan se oli. Terveydenhoitaja oli erittäin mukava ja tasaisen tuntuinen vanhempi nainen. Vähän sellainen lämmin äitihahmo. Olen varmasti hyvissä käsissä.

Sain neuvolasta mukaani Stakesin julkaiseman kirjasen "Meille tulee vauva", jonka luin eilen miltei yhdeltä istumalta.

Hemoglobiini oli hurjan hyvä, 136. Ei siis tarvitse vielä syödä rautaa. Olin jo ehtinyt nappailla rautaa omatoimisesti, mutta toistaiseksi voin jättää sen pois. Kun raudan aika taas tulee, tiedän jo googlaamatta (musta + uloste + raskaus), että rauta värjää kakan pikimustaksi. Kaikkea sitä oppiikin :)

Ensi viikolla menen sikiöseulontaan liittyvään verikokeeseen ja kohtapuoleen tulee kutsu niskaturvotusultraan. Menen seulontoihin luottavaisin mielin, toivottavasti osaan olla jännittämättäkin.

Ultrassa nyt olenkin jo ravannut, mutta kertaakaan ei ole ollut aihetta pyytää printtiä mukaan. Jos seuraavalla kerralla saisin kuvamateriaaliakin.

Sauna ja hyvää seuraa

Viime perjantain iltamat peruuntuivat viime hetkellä emäntäperheen mahataudin takia. Onneksi!

Ei tarvinnutkaan selitellä juomattomuutta tai väistellä uteluita. Uutta treffiaikaa ollaan tosin jo suunnittelemassa, ja ensimmäiset ehdotukset olivat jo tulevalle perjantaille. Sain onneksi pelattua vielä viikon lisää aikaa, kun ehdotin ensi viikkoa. Huokaus.

Pääsin kuitenkin perjantaina saunaan ja nauttimaan hyvästä seurasta, kun sain kutsun saunomaan eräälle näistä työkavereistani. Molemmilla oli sattuneesta syystä yllättävä vapaailta.

Uskaltauduin kertomaan tälle työkaverille raskaudestani, sillä tiedän hänen pitävän salaisuuden niin pitkään kuin tarve vaatii. Sauna ja hyvä seura tekivät hyvää, vaikka väsy alkoikin painaa jo kahdeksan jälkeen. Huomasin muuten, ettei turnauskestävyyteni ei ole saunankaan puolella entisenlainen.

Uutta autoa testaamassa

Uuden auton hankintakin saa erikoisia piirteitä tulevan perheenlisäyksen myötä. Ihan joutuu ajattelemaan uusia asioita, kuten rattaita.

Haimme lauantaina koeajoon Volvon S60:n, siis sedanin. Farmariin nyt kärryt olisivat menneet kirjaimellisesti heittämällä, mutta sedanin kanssa onkin sitten toinen juttu. Emme ole vielä ehtineet ostaa rattaita (ai miten niin?), joten jostain oli saatava lainarattaat.

Yhdessä ystäväperheessä olisi sopivat rattaat, mutta sieltä olisi saattanut saada mahataudin. Toisessa perheessä tarjolla olisi ollut rattaiden lisäksi enterorokko, joka ei ilmeisesti ole sikiölle vaarallinen, mutta varsin kiusallinen vaiva muuten.

Karautimme siis koeajokierroksen Lastentarvikkeen pihaan. Sisällä kysyin miesmyyjältä apua: "Meillä on tällainen erikoinen ongelma." Ongelma ei kuitenkaan tainnut olla kovin erikoinen. Myyjä oli ennenkuulumattoman ystävällinen ja reipas. Ihan tuosta vaan saimme rattaat kokeiltavaksi ja roimasti apua päälle. Olipa mukava yllätys.

Hiukan hikeä nostatti pintaan rattaiden kanssa sompailu keskellä vilkasta parkkialuetta. Minusta on jo tullut vainoharhainen, kuvittelin koko ajan jonkun työkaverin puskevan auton takaa kyselemään puuhistamme lastenrattaiden kanssa.

Rattat mahtuivat autoon jotenkuten. Ihan helppoa se ei ollut, mutta juuri nyt on pääasia, että saimme auton alle. Autosta tehtiin tänään kaupat. Rattaiden vuoro tulee vasta syksymmällä.

Elämme jännittäviä aikoja

Olen tullut huomanneeksi, että ihan tavallisesta jutusta, kuten hampaiden pesusta tulee aika jännittävää, kun oksennusrefleksi on herkällä.

Tänään kerroimme miehen vanhemmille. Oli tarkoitus kertoa molemmille kasvotusten, mutta appiukko ei tullutkaan mukaan autokaupoille. Kurkimme kolmistaan erään Toyota-farmarin takakonttiin, kun mieheni kysyi minulta puolihuolimattomasti, että "miten on, mahtuukohan tuonne lastenrattaat". Anopin ilme oli näkemisen arvoinen. Hän kapsahti ensimmäiseksi kaulaani ja sitten soitimmekin porukalla appiukolle.

Kaapista ulos

Viikonloppuna kerroimme vanhemmilleni. He olivat odotetusti todella iloisia ja innoissaan. Yritimme saada viikonlopun aikana kerrottua myös mieheni vanhemmille, mutta yhteistä aikaa ei tuntunut löytyvän. Tällaista asiaa, kun ei voi tuleville isovanhemmille täräyttää puhelimessa, eihän.

Olimme sopineet miehen kanssa, että puhumme suoraan, jos joku raskaudesta kysyy. Lauantaina hyvän ystävän valmistujaisissa tilanne olikin päällä jo ennen kuin arvasimme. Oli ihana kertoa asiasta rakkaille ystäville, vaikka toisaalta vähän jännittikin.

Töissä en luonnollisestikaan aio paljastaa asiaa vielä pitkään aikaan. Tämän blogin olenkin perustanut juuri siksi, etten paljastaisi itseäni niille parille työkaverille, joiden tiedän varsinaista blogiani lukevan. Samasta syystä en aio asiaa vielä Facebookinkaan puolella paljastaa, minulla on siellä liian monta työkaveria.

Tunteet ovat taas olleet pinnassa. Katsoin eilen Nelosen Kuorosota-ohjelmaa ja vollotin jo alkukappaleen aikana. Mies tuli työhuoneesta makuuhuoneeseen katsomaan, mikä vaimoa itketyttää. Selitä nyt sitten siinä, että itkettää niin kovasti, kun toiset laulaa. Loppujen lopuksi nauroin niin kovaa, että mahaan sattui.

Tänään sain varattua ajan neuvolaan. Jotenkin neuvola tuntuu ihan kummalliselta, jopa sananakin. Neuvola. En oikein osaa selittää asiaa, mutta neuvola on jonkinlainen salattu maailma, johon ei ole asiaa ilman lasta mahassa tai sylissä. Nyt olen sitten pääsylippuni lunastanut ja ensi viikolla alkaa kyyti. Toivottavasti siellä pidetään minusta (meistä) hyvää huolta.

Poliklinikalla 23. tammikuuta

Tänään oli aika taas varattu naistentautien polille. Jouduin lähtemään kesken työpäivän, mutta onneksi minulla oli tunteja säästössä. Mieskin oli vapaalla, joten hän pääsi huoletta mukaan.

Ajaessamme keskussairaalalle minua jännitti niin kovasti, etten tiennyt miten päin olisin. Tiedostin vähän turhankin tarkkaan raskauden olevan jo niin pitkällä, että ultrassa selviäisi, onko kyseessä ihan oikea raskaus vai tuulimunaraskaus.

Pääsimme sisään melko pian. Vastassa oli taas viime kerran mukava lääkäri. Hän selitti tarkasti, mitä tutkisimme, todennäköisesti miestäni varten.

Ultralaitteen ollessa sisälläni lääkäri sanoi melkein heti, että täällähän näyttää jo paljon paremmalta. Sikiöpussi oli selvä, samoin ruskuaispussi ja pienenpieni sikiö (vai onko se vielä tässä vaiheessa alkio), jolla oli vilkas syke. Radiossa soi Hyvät, pahat ja rumat -elokuvat tunnusmusiikki ja hoitaja vitsaili "nyt sieltä tulee sitten länkkärilapsi".

Kun lääkäri kuvaili kohdun sisältöä, katsoin miestäni. Hän näytti onnelliselta. Mahassani on noin sentin mittainen sintti, viikkoja on lääkärin mukaan kasassa 7+1, laskettu aika on syyskuussa. Poistuimme vastaanotolta onnittelujen kera. Neuvolaan kuulemma saa varata jo ajan.

Myöhemmin automatkalla mieheni kertoi, että häntä oli hymyilyttänyt koko ajan vastaanotolla. Ensimmäistä kertaa tilanne oli konkretisoitunut hänelle. Mies oli ollut iloinen, kun lääkäri oli kutsunut häntä isäksi. Tästä tämä lähtee nyt sitten ihan tosissaan.

Väsynyttä

Väsyttää. Koko päivän on väsyttänyt. En jaksanut edes mennä saksan tunnille. Olen viimeksi ollut tunneilla marraskuun lopulla. Olisi pitänyt mennä ihan siitäkin syystä, että olisin saanut samalla tehtyä reippaan kävelylenkin. Ja seuraa. Mies on koko viikon yön töissä. Kotona on ikävä olla yksin enkä oikein osaa mennä nukkumaan, jos toinen ei ole lähellä.

Nukahtamisvaikeuksia ei kyllä pitäisi olla, sillä voisin nukkua vuorokauden ympäri, tietenkin sillä olettamuksella, että joku kävisi syöttämässä minua. Ellen syö säännöllisesti, voin pahoin. Näiden vatsakipujen lisäksi en kaipaa kuvotusta. En sitten ollenkaan.

Väsymys ei tosiaankaan jää aamulla sänkyyn. Olo on ihan samanlainen koko päivän. Kaiken kukkuraksi toimistossa on poskettoman huono ilma. Siis ilmanvaihto, henkinen ilmapiiri on ihan hyvä. Paksu, lämmin ilma, joka ei kierrä (heh heh, kuulostaa ihan pierulta, väsynyttä tosiaankin) on omiaan vetämään lopunkin työvireen maihin. Minusta ei vaan ole nyt mihinkään.

Vanha niskakipukin vaivaa taas. Hitto, ja juuri sain niskani kuntoon fysioterapiassa. Täytynee varata piakkoin aika, ettei vaiva ehdi äityä taas yhtä pahaksi kuin syksyllä. Tällä kertaa en edes pysty ottamaan relaksantteja tai voimakkaita kipulääkkeitä. Olen varannut ensi viikoksi ajan työkaverilleni, joka on opiskellut perinteistä kiinalaista lääketiedettä.

Työkaveri on luvannut hoitaa niskaani, mutta se tarkoittaisi sitä, että minun on kerrotava raskaudestani. Olen varma, että hän osaa pitää salaisuuden, mutta silti epäröin paljastaa asiaa kenellekään työyhteisööni kuuluvalle näin aikaisin.

Samasta syystä epäröin osallistua työkavereiden kanssa järjestettävään illanviettoon ensi viikolla. Juhlintaan on perinteisesti kuulunut alkoholi. Voin toki sanoa olevani liikenteessä autolla, mutta olemme liikenteessä niin pienellä porukalla, että he varmasti epäilevät jotain.

Herkälläkö?

Törmäsin aamulla tähän videoon, ja se sai kyyneleet silmiini. Herkälläkö? Minäkö?

Poliklinikalla 9. tammikuuta

Menin heti aamusta verikokeisiin ja poliklinkalle. Tällä kertaa pääsin lääkärin luokse saman tien.

Laskin mielessäni, että kyseessä oli viikon sisään viides lääkäri, joka kurkkaa sisääni. Osastosihteeriltä kuitenkin kuulin, että minut vastaanottaisi lääkäri, joka työskentelee myös eräällä yksityisellä lääkäriasemalla ja on siellä kovin pidetty. Oloni oli paljon levollisempi.

Ultrassa näkyi jo jotain enemmän. Sikiöpussi oli alkanut kehittyä ja lääkäri sulki tällä kertaa lopullisesti pois laskuista kohdunulkoisen raskauden.

Vielä ei kuitenkaan saisi paukutella henkseleitä. Koska raskaus oli niin alkuvaiheessa, ei sykettä vielä näkynyt. Sain uuden ajan kahden viikon päähän. Tuolloin viimeistään tiedämme, että on tosi kyseessä.